Sydämen kipuilu,
olipa se kuinka pientä,
saa minut jälleen värisemään.
Kuinka kauas sinun olikaan lähdettävä,
jotta huomasin arvosi, ainutlaatuisuutesi,läsnäolosi kauneuden.
Niin varmasti minä vakuutin,
että mikään ei muutu,kun lähdet pois,
ja kaikki...
kaikki muuttui,
niin minäkin,sillä
enää olen vain minä,
emme me tai sinä ja minä.
Tunteistani palan poroksi,
hiilloksessa kaunis muisto.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Lopun säepari ...kuin mietelause!
Kaunis runo.
Surunsävyinen mutta niin kaunis!