Oodi Tainalle

Se Myyrä on täysin huumassa,
hymy korkealla korvissa,
noissa isoissa
hörökorvissa.

Hän on niin pöllyssä,
että kadulla rekat ajavat hänen ylitseen
ja kaupoissa hyllyt kaatuvat hänen päälleen.
Ja vaikka pikkulapset tunkisivat kuraa hänen housuihinsa,
luulisi Myyrä vain unohtaneensa käydä vessalla.

Myyrä näkee vain Tainan
ja romanttisen rainan.
Siinä Myyrän kuono ja Tainan huulet kohtaavat.
Mutta oikeassa elämässä,
he vain softaavat.
Ja Myyrä ampuu aina ohi.
Ohi
Ohi
Ja vielä kerran ohi.

Kerran Myyrä kuitenkin osui:
itseensä,
kompastuessaan kenkäänsä.
Sillä hän näki Tainan rannalla,
melkein ilkosillansa.

Mutta voi,
Taina astui lammikkoon,
Myyrän kuolatuotantoon.
"Mitä perkelettä!", Taina huudahtaa
ja lammikkoa jalallansa kiroaa.

Mutta voi,
puussa päällä Myyrän pään,
mä ampiaispesän nään.
Huudon voimasta tipahtaa
ja Myyrän päähän raksahtaa.

Nyt:
Myyrä juoksee rannalla
karjuen täydellä voimalla.
Ja kompastuen purkilliseen ahventa,
hän kiveen iskee lanttunsa.

Silloin, Terttu, uhrautuu
puolesta tyttärensä,
tekohengitystä antaa
uudelle potilaallensa.

Äkkiä, inhon voimasta,
virkoaa Myyrä koomasta:
Ei ole vuoteen
Terttu
Pessyt hampaita.

Tuli Myyrälle kiireenpoikanen:
"Mis mull on antiseptinen??!"

Niin,
desifiointipullon kurkkuunsa kumoaa
ja sohvalle huokaisten istahtaa.
"Tästä lähtien, vain vakoojat,
minulle tietoja antavat",
hän varmasti päättää
ja Tainan kuvaan silmänsä kääntää.

Niin,
saa Taina koko loppuelämänsä,
juosta pakoon tiedonjanoisia
vakoojia,
Myyrän, sinnikkään ihailijansa.