006

Kotitähtemme loisteessa,
sä koskettelet kukkien päitä.
Hellillä kämmenillasi,
hipaisullasi nautit ja rakastat.

Kesän neito tuo, hauras ja kaino,
viettää valoisia öitä valvoen.
Päivänkakkarasta repii vuorotellen,
irti sydämeni palasia.

Sitten ilta alkaa tummuu,
Kuun valo kalpeana kajastaa.
Syksyn sadonkorjaaja,
Muuttaa kaiken kuolevaksi.

Saattaa luonnon kylmyyteen,
routaan ja pakkaseen,
ja alkuun talven pimeän.
Mutta neidon lämpöä muistoissaan,
se sammuttaa ei voi.