Yksinäisyys,
se on minulle joskus
salattu sielunkumppani,
kätketty kanssakulkija.
Paljon ystäviä,
silti yksin.
Monia tuttuja,
samalla tuntemattomia.
Uskon
ihmisten hymyjen valheellisuuteen.
Omaan maailmaani
en aina jaksa järjestää
avoimien ovien päiviä.
Ehkäpä juuri siksi
haluan sinulle oveani raottaa.
Ehkäpä juuri siksi,
kun et tartu ovenkahvaani väkisin.
Et kysele, et vaadi, et selitä.
Hymyilet vain,
ja tuo sinun suloinen hymysi
avaa lujimmat lukkoni.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kiitos ensiksi arvostelustasi ja toiseksi tämä on loppujen lopuksi hyvin suloinen runo. Yksinäisen ihmisen ihanuutta ja kauneutta, lopulta sitä ettei ole yksin. :)
Oivaltava, kuitenkin elämänmyönteinen vaikka keskivaiheilla tuli itselle olo, et jes tää menee kunnolla filosofisen synkistelyn puolelle. Sellasia ajatuksia.