Vain yksi katse

Aurinko paistaa, linnut laulavat ja kesäloma on alkanut. Mitä muuta voisi enää toivoakkaan, paitsi rakkautta. Rakkaus on ainoa mitä elämästäni puuttuu. Omat vanhempani eivät koskaan rakastaneet minua, eivät edes silloin kun olin vain pieni lapsi. Jouduin aina kuuntelemaan heidän valitustaan siitä, että ajan heidät perikatoon. En koskaan saanut kuulla edes yhtä kiitosta, en vaikka mitä olisin tehnyt. Puhun menneessä aikamuodossa sen tähden, että vanhempani menehtyivät isoisäni kanssa auto-onnettomuudessa. Ainoa ihminen jota minulla on ikävä, on ukkini, mies jota ihailin suuresti lapsena.
Mutta menneestä voimme siirtyä nykypäivään. Olen juuri lopettanut yläasteen ja asun tätini luona.
Minulla on kaikkea, mutta se tärkein puuttuu. En koskaan ole ollut ihastunut, enkä varsinkaan rakastunut. En ole ennen tätä päivää miettinytkään poikaystävää. Mutta tänään näin erään pojan, joka herätti mielenkiintoni. Pojalla oli pitkät hiukset, luotaantyöntävä asenne ja vanhat vaatteet. Ei sellainen, millaisesta tykkään, mutta silti hänessä oli jotain. Poika oli kerran nostanut katseensa maasta ja suunnannut katseensa juuri minuun. Ja juuri tuo katse muutti kaiken, olin hänen lumoissaan.
Monta yötä ja päivää mietin niitä silmiä, joiden katse oli minut lumonnut. En saanut niitä mielestäni. Toivoin, että kesä olisi mennyt nopeammin, että olisin päässyt näkemään ne silmät uudestaan. Mutta aika tuntui matelevan. Päivisin haaveilin pojan silmistä, öisin näin unta niistä.
En ollut koskaan nähnyt mitään niin lumoavaa. Silmät kuin jäästä veistetyt, mutta silti niistä huokui lämpöä.
Koulun taas alkaessa etsin vain sitä poikaa, mutta häntä ei näkynyt. En tiennyt hänen nimeään, en tiennyt missä hän asui. Yritin selvittää tiesikö kukaan mitään hänestä, mutta turhaan. Tuntui kuin olisin vain nähnyt unelmani siinä, ettei sitä poikaa edes ollut. Kului viikko, kului toinen, mutta pojasta ei kuulunut. Tiesin että hänen oli tarkoitus tulla luokalleni, mutta ei hän ollut siellä. Mietin oliko maa kenties nielaissut hänet.
Muutama viikko koulun alun jälkeen luin rauhassa lehteä, kun huomasin siellä tutut silmät, siellä oli kuva pojasta. Aloin lukea tekstiä, ja pian tajusin, että se oli muistokirjoitus. Poika oli päivä ennen koulun alkua joutunut sairaalaan kovan mahakivun takia, ja tutkimukset olivat paljastaneet pahalaatuisen kasvaimen, jota ei voitu leikata. Pojalla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä, joten hän oli nopeuttanut lähtöään.
Viikko kului itkiessä ja koulun penkillä istuessa, mutta ajatukseni eivät missään vaiheessa harhailleet pois pojasta. Eräänä päivänä koulun jälkeen ovikello soi, ja sen takana seisoi hoikka, nuutuneen näköinen nainen, joka esitteli itsensä pojan äidiksi. Ihmettelin miten hän minun luokseni oli tullut, kunnes hän alkoi kertoa.
Poika oli kertonut minusta äidilleen, kertonut, että oli kokenut jotain sanoinkuvaamatonta nähdessään minut. Poika oli jutellut äitinsä kanssa minusta monta kertaa, miettinyt kuinka olisit uskaltanut kertoa, että tykkäsi minusta. Istuimme pojan äidin kanssa monta tuntia, ja tutustuimme yhä paremmin. Sain kuulla mitä ihmeellisimpiä asioita pojasta, joka minut oli katseellaan lumonnut.
Vielä vuosienkin jälkeen tapahtuneesta olen ajatellut poikaa päivittäin. Olen miettinyt kuinka vain yksi katse voi lumota ihmisen. Mutta maailmassahan on paljon asioita, joille ei löydy selitystä. En usko, että enää koskaan näen sellaista katsetta, joka saa minut lumoihinsa. Mutta on hyvä tietää, että löysin rakkauden, jota olin kaivannut jo niin pitkään.