Kalpea katse koskettaa
punattuja huulia
Haisen vanhalle
useasti käytetylle
Parasta ennen: Kuka muistaa..
Hipaisu liattuun sieluun
Ei yhdet sormenjäljet lisää
enää mitään tee
Muovinen hymy puree
hermoratani rikki
Jyskytys ohimolla tahdittaa
hampaiden nirskuntaa
Posken sisäpinta märkänä
kyynelistä
Suola syöpyy ihon läpi
”Hikeä”, totean
Epätoivoon vaipuminen
olisi luovuttamista
Ja minähän en luovuta
Selite:
Huora, joka omasta tahdostaan riippumatta joutuu elämään ikuisen paineen alla miellyttämässä asiakkaitaan. Ulospäin ei saa ahdistustaan näyttää ja luovuttaminen ei tule kuuloonkaan, jos aikoo elättää itsensä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hienosti kuvattu. Runon parasta antia on hien ja kyynelien yhtäläisyyden - suolan - löytäminen ja niiden sitominen kauniisti kimpuksi. Pidän todella paljon.
Monitahoinen, pohdiskeleva runosi.
Tämäkin on aivan upea. Minä voisin ajatella noin... Tuo voisin olla minä. Kiitos tästä, mukava toivon katkera pilkahdus tuolla lopussa, kruunasi tämän. Hyvää totuuksienkieltämistä tässä, pidän pidän. Kivasti sanottu moni juttu tässä.