Miksi ajattelemme toisistamme niin pahasti? Onko aina pakko löytää juuri se paha nyppylä toisen elämästä, jotta saamme itsemme tyydytetyksi toisen ivaamalla? Eikö riitä että huomaamme että asiat eivät nyt ole hyvin, mutta voimme pelastaa toisen päivän avittamalla hänet ylös rotkon pohjalta? Onhan meilläkin joskus se huono päivä jolloin kaikki maistuu happamalle eikä mikään ole hyvin päin. Silloin olisi mukavaa jos olisi ystävä kuka ei hönkäilisi niskaan mätäneviä sanoja, vaan kertoisi kuinka päästä eteenpäin. Kummalista kyllä, se että haemme hyväksyntää mollaamalla toista on naisen tapa kertoa olevansa hengissä!
Selite:
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
