Anna ja ilves

Tehtiin tämä joskus yläasteella ja jokainen teki oman versionsa. Ensin piti kirjottaa valmiiksi kirjoitettu alku ja sitten keksiä siihen loppu osa. Tässä on minun versioni:

Alkuosa:

Anna oli leski. Joka eli yksin Pohjois-Hämeessä, syvällä metsässä. Hänen kissansa oli ollut kadoksissa kolme viikkoa. Eräänä iltana hän kutsui kissaansa maukumalla vanhan navettarakennuksen luona. Tuuli repi puita luokseen kun Anna sai oudon vastauksen.
Aamulla hän kävi metsässä tyhjän navetan takana. Lumi oli peittänyt pihalta ja ympäristöstä kissan jäljet, mutta metsässä oli uudet merkit: ilveksen reviiri.
Annaa pelotti. Oli harvinaista mutta mahdollista, hän oli jostain lehdestä lukenut, että nälissään, ahdistettuna ilves voisi yrittää ihmisten kimppuun. Tuoreen ravinnon tarve pakotti pedon saalistamaan aina.
Anna ei odottanut enään kissaansa takaisin. Hän jatkoi öistä mau`untaa ja sai viikkojen kuluttua uuden vastauksen.
Ilveksen huuto muistutti kissan ääntä, oli vain rujompi ja mahtavampi. Eläin pysyi edelleen metsässä, Anna seisoi talonsa portailla. Sininen hanki ja mustanvioletit marjapensaat makasivat heidän välillään vaiti- ne odottivat tulevaa, kun Anna ja ilves katselivat toisiaan.
Anna kivitti lintulaudaltaan oravan ja vei sen marjapensaiden taa. Illalla hän näki ilveksen tulevan ja hakevan pienen ruumiin.
Ilves oli kaunis, notkeaa hopeaa ja okraa. Anna olu päihtynyt, rakastunut niin ettei ollut ennen ollut.
Rotan loukkuihin jääneet jyrsijät ja liian lähelle tulleet naapureiden kissat hävisivät myös pensaiden takaa. Sulava vartalo luikahti öisin metsästä kuin kotiinsa, ja ennen kuin ilves katosi takaisin metsään, se kiitti uimealla kutsullaan. Anna vastasi eikä saanut unta.
Tammikuussa pihan pikkulinnut kuolivat pakkaseen. Talvi tyhjensi metsää pienriistasta. Anna alkoi pelätä ilveksensä puolesta. Silloin tapahtui se mitä Anna oli jo kauan odottanut.
Nuori metsästäjä tuli kysymään häneltä ilveksen jäljistä.
Anna ei säikähtänyt. Hän neuvoi pojan seisomaan marjapensaiden taakse, navetan ovelle, ja odottamaan siinä pimeän tuloa. Hän itse jäi sisälle istumaan ja katseli ikkunastaanm kuinka yö vieri metsästä ja peitti yksitellen pihapiirin, navetan,pojan aseen heloituksen.
Silloin hän nousi ja meni ulos, haparoi portaat ja läpi pihan. Hän vei pojalle kupillisen lämmintä maitoa, jotta tämän varuillaan olon jäykistämät jäsenet alkaisivat vähitellen rentoutua.

Ja sitten oma keksimäni loppuosa:

Annan katse siirtyi kiiltävään aseeseen, jonka poika oli hetkeksi laittanut maahan. Pojan juodessa maitoa Anna siirtyi huomaamattomasti lähemmäs asetta ja hymyili huolenpitävästi pojalle.
Anna oli päättänyt ettei mikään veisi häneltä ilvestään. Liian kaunis se oli, ei anna voinut antaa pojan viedä sitä pois häneltä. Ilveksen kauniiseen olemukseen lumoutuneena ja rakastuneena Anna nappasi pyssyn ja ampui.
Luoti lävisti pojan kurkun ja tämä kaatui selälleen ilme hämmästyneenä. Kuppi kilahti maahan ja särkyi kahtia ja jälkelle jäänyt maito roiskahti pojan kelmeille kasvoille.
Anna käveli kauemmas ruumiista ja kutsui taas ilvestään. Hän toivoi veren hajun houkuttelevan nälkäistä eläintä. Anna kutsui kolme kertaa ja jäi sitten odottamaan. Hiljaa paikallaan hievahtamattakaan hän odotti kunnes hän näki sen, ilveksen.
Ilves hiipi metsästä ääneti ja varoen, sen turkki hohti kuun valossa ja sen silmät kiiluivat nälkäisinä.
Anna ei hievahtanut vieläkään vaikka tiesi olevansa lähempänä ilvestä kuin koskaan. Hän katseli kun ilves nuuski ruumista tahraten samalla kuononsa vereen jota valui pojan kaulalta maahan. Sitten ilves nosti päätään ja katsoi suoraan Annaan. Karhealla kielellään se lipaisi veren pois kuonoltaan ja paljasti terävät hampaansa.
Anna hieman hätkähti mutta ei vieläkään liikkunut.
Ilves kiersi vielä ruumiin katsoen Annaa koko ajan hampaat esillä ja silmät nälkäisinä.
Ilves pysähtyi ja maukaisi hurjalla kissamaisella äänellään ja tarttui sitten hampaillaan ruumiista ja alkoi raahata sitä metsän pimeyteen vain veri vana jälkinään.