Aina kun nukahdan,
toivon etten koskaan herää.
Aina kun olen bussissa,
toivon että se ajaa kolarin.
Ainakun ylitän tien,
toivon jääväni auton alle.
Ainna kun juon,
toivon tukehtuvani.
Miksi en vain voisi kuolla,
ei täällä ole enään mitään elämisen arvoista
ei ketään joka ymärtäisi
ei ketään kuka välitäisi
Aina kun puhun jolle kulle ystävälle, aikuisille, sukulaisille, tutaville
se ei auta,
ei kukaan, kukaan ymärrä
Se sattuu,
päästä mut tuskista,
en vaan jaksa enään....
Selite:
Joojoo, Mä käy psykiatrilla ja puhun vanhemille ja ystäville....MUTTA SE EI AUTA!!
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tässä on hieno ajatus
mutta toteutus voisi olla parempi
ehkä jos pystyisit ottamaan etäisyyttä näihin tunteisiin..?
No kukapa minä olen neuvomaan^^
Alusta tykkäsin hirveästi, niin samoja ajatuksia että hirvittää
yhdyn edelliseen, hiottavaa on. Aikamuotoja ja sanavalintoja, lennokkuutta runoon. Se tietty tunnelma jää saamatta, mutta sanoma on kuitenkin selvä.
Tästä se kaikki kuitenkin lähtee, elämää on elettävä. Niin kauan jaksetaan kunnes sydänkäyrä on suora. Tätä samaa olen myös itse käynyt läpi - käyn edelleen, se on prosessi. Voimia sinulle ja jos siltä tuntuu, tule puhumaan, vaikka tuntuisi siltä ettei moinen auta. Kyllä se lopulta.