Syntyipä kerran maailmaan iloinen lapsi, pieni tyttö valmiina kohtaamaan maailman. Vuodet vierivät ja tyttö kasvoi. Hän kohtasi elämän juuri niin kuin se oli annettu. Tuli aika tarhalle, esikoululle ja sitten koululle. Koulussa kiusattiin, kaverit hyljeksi, perhe oli onneton ja tyttö oli hyvin, hyvin yksinäinen. Jokaisena aamuna tämä nosti päänsä tyynystä ja uskoi siihen päivään kun asiat muuttuisi ja hänestä tulisi jotakin, fiksu ja kaunis. Vuodet vierivät, tytöstä kasvoi nuori aikuinen. Tyttö masentui koska ei vieläkään nähnyt tuota päivää mitä oli odottanut. Ne harvat ystävät mitä oli, jättivät tuon tytön yksin, ketään ei kiinnostanut tylsä, masentunut kaveri. Tyttö oli entistä onnettomampi ja vuodet vierivät. Peruskoulu oli loppunut aikaa sitten, eikä tuo tyttö ollut päässyt opiskelemaan. Tämä istui yksin kotona päivät, yöt ja vuodet. Lopulta hän huomasi, ettei enää voisi mennä kouluun, pelko oli liian voimakas, hän ei osannut eikä uskaltanut puhua ihmisille. Kaikki vihaisi häntä, ihan varmasti. Tuo tyttö ei voi saada ystäviä, kaikki ihmiset vihaavat häntä. Hän itse uskoo niin. Vanhat ystävät, ei, heitä ei kiinnosta. Hän itse uskoo niin.
Tuo tyttö ei näe, hän on kaunis ja fiksu, niin kuin aina haaveili. Kukaan ei ole kertomassa sitä hänelle ja niin, yksi elämä menee hukkaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
