Joulukuun kahdestoista.

Sunnuntaiaamu. Ensimmäisenä ajatuksena oli epäusko, miksen taaskaan herännyt omasta sängystäni. Onneksi hätä ei ollut kovin suuri, olin vain taas eksynyt viidenkymmenen kilometrin päähän sen ainoaksi ystäväksi kutsuttavan luo, hänen isosiskonsa sänkyyn nukkumaan. Se niistä pyhistä lupauksista ajaa itse yöllä kotiin.

Autonikin sain vielä kahdenkymmenen kilometrin päästä kunnialla itselleni. Ystäväni äiti laskee minut neljänneksi tyttärekseen ja ystävällisesti hän kyyditsi minut autolle vapaaehtoisesti, pitihän hänen toki itsekin käydä kaupungissa.

Oli kylmä. Seitsemäntoista astetta pakkasta. Lämmittelin autoa ja radiosta soi Ylen sokeiden taiteilijoiden kuunnelma, kun en jaksanut vaihtaa kanavaa. Olisi kai pitänyt. Pääsin lähtemään, eikä enää tärisyttänyt kuin kylmästä. Nopeusrajoitus kolmekymmentä kilometriä tunnissa. Olin ajatuksissani, enkä huomannut risteyksessä oikealta tulevaa autoa. Ajoin iloisesti eteen. Ei vahinkoa.

Mutta kuski taisi suuttua, huudatti torvea. Ja lähti perään. En aluksi edes huomannut, vasta muutaman risteyksen jälkeen. Sitten alkoi kuumottamaan. Minä kiihdytän, se kiihdyttää. Minä käännyn, se kääntyy. Tilanne oli äärimmäisen epätodellinen. Kun olisi pitänyt kääntyä maantielle, käännyin takaisin kaupunkiin. En halunnut sitä kotiin asti. Viitisen kilometriä se jaksoi roikkua perässäni. Luovutti sitten ja kääntyi kun minä jatkoin suoraan. Kuumotti vielä vähän lisää. Kävin kääntymässä kerrostalon pihassa - ja bensatankin mittari vilkutti. Mene tankkaamaan siitä. Ajoitus oli melko hyvä.

Tankkasin ja lähdin kotiin. Olin unohtaa koko jutun, kun isoveljeni sai rauhoiteltua, ettei se ala kotiin soittelemaan vihoissaan.

Muutamaa päivää myöhemmin ajoin töistä kotiin, pimeä ilta. Säikähdin, kun jokin auto tuli perässäni maantiellä melkein kotiin asti. Mutta jatkoi suoraan, kun käännyin pois isolta tieltä. Turhaan olin vainoharhainen. Onneksi. Uskallanko tunnustaa, että vieläkin välillä pelottaa? Iso ihminen ja kaikkea, ei pitäisi.