Olen näkymätön.

Mistä lähtien olin sinulle näkymätön? Vai olinko aina ollutkin?

Tuntuu, ettet enää välitä. Nähdessäni sinut, tunnen syyllisyyttä ajatuksistani. Ehkä välitätkin, muttet ehkä osaa osoittaa sitä minulle. Ehkä olen naiivi, kun jaksan vain jatkaa, vaikka tämä kaikki tuntuu enemmän ja enemmän kulissin ylläpitämiseltä. Ystäväni sanoivat, ettet ehkä ole minun arvoiseni. Oli vaikea kuunnella. Tiedän, että satutan luultavasti itseäni enemmän olemalla kanssasi, mutta tunteet joita tunnen sinua kohtaan ovat liian suuret, enkä pysty edes kuvittelemaan puhuvani mahdollisesta erosta kanssasi.

Ystäväsi ovat sinulle tärkeitä, minä kai tulen tärkeysjärjestykessä vasta heidän jälkeensä. Kun yritän halata sinua julkisella paikalla, yrität työntää minua pois kuin kukaan ei saisi nähdä. Vaikka sanot, että kaikkihan sen nyt tietää, että olemme yhdessä, ei käytöksesi anna sitä ymmärtää. Ystäväni jopa kertoi, että hänen poikaystävänsä oli ihmetellyt kuinka olin niin äkkiä lähtenyt koulusta vaikka seisoit siinä ovella. Olit ystäviesi kanssa, ei silloin saa hempeillä. Eikö niin?

Odotan. Et tule. Sanoessani siitä sinulle sanot, ettet tunne tarpeelliseksi kertoa missä menet. Sanot, ettet sinäkään ihmettelisi jos minä olisin poissa koko päivän tai kertoisi minne menen kun yhtäkkiä lähdenkin pois. Tuntuu, ettet tunne käsitettä kohteliaisuus. Vaikka kuinka turhalta se tuntuisikin, olisi mukavaa kun vaihteeksi kysyisit mitä minulle kuuluu ja toivottaisit kunnolla hyvää yötä. Eikö ihmisistä joista välittää halua myös, että he tuntevat ja tietävät sen?

Yritän puhua sinulle, et kuule. Olen näkymätön.