"Kukaan ei rakasta mua" aattelen, kuuntelen tuskahevii "Juosta voit, piiloutua et, uhraudu siis".
"Onko tää ainoo tie?" aattelen.
Otan kirotun isäpapan ruostuneen partaterän. Viillän.
Ah! Veri lentää!
Oih, tuskaa sentää!
Revin pitsiverhot ikkunast. Käärin ranteen ympärille, ettei mamma huomaa. Vihaan vanhempiini.
"En kestä tätä enää. Miksi?"
Kajaalil kirjoitan ranteeseeni, Mors.
Juoksen pihal, istuudun puhtaal, viattomal lumihangel.
Side tummuu. Side pois. Kumpa kaikki poissa ois.
Kukaan ei ymmärrä mua. Mä vihaan.
Verel kirjoitan hankeen "Tuskani päästän, ja kuolemanlaulun luikautan".
Otan hihasta peilin. Lyön nyrkillä sen pirstaleiks.
Seitsemän vuoden epäonni mua vainoiks.
Isken peilin sirpaleen sydämeen, ja sit ymmärrän elämän merkityksen ja muistan orjan sanat "Memento mori". Ei mua enää ole, kuin muistot must.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
