Neito tumman veen

Hänellä on yllään yön usva.

Katseensa hehkuu punaisena
ja liekki joka palaa sydämessä,
se roihuaa niin että sen näkee
läpi.

Hänen sormensa kankeat,
koettavat koskettaa pintaa.
Kosketus kuitenkin on mahdoton,
sillä siellä ei ole mitään.

Yön usva haihtuu ja hajoaa.

Alta paljastuu ihminen, hajanainen.
Alla pehmeän kuoren, onkin
keho naisen nuoren. Se ei ollut
viikatemies.

Sinne tänne poukkoillen,
viisarit osoittavat kellon aikaa
25.09

Hänen on mentävä, hänen
pitäisi jo juosta. Mutta hän seisoo
alla varjojen. Kuu loistaa taivaalla
kirkkaana ja lankeaa ylle
veden vakaan.

Kivi osuu pintaan tyynen sen.
Se uppoaa kohisten, sen kuulee
vain neito vesien.

Hän kysyy nimeäni, sitä sano en.
Sillä jos sen kuulisi, olisin naurun
aihe ainainen. En halua antaa kuvaa
itsestäni, en elämästä.

Tämä on kuolemaa kauniimpaa.