Stoori

1. Prologi

Pian nelikymppinen mies seisoo Pasilan poliisitalon edessä puolta nuoremman Sierransa vieressä polttaen tupakkaa. Kyyneleet tipahtelevat vaihteeksi sileäksi ajeltua leukaa pitkin takille, ja syvälle keuhkoihin vedetty savu sekoittuneena miehen sisällä velloviin tunteisiin ja muistoihin saavat aikaan oksennusreaktion. Tyhjästä vatsasta ei tosin tule mitään. Hän on Henrik Einari Erä, tulossa dna-näytettä antamasta oikeuslääketieteen laitokselta. Seuraavana päivänä olisi hänen ainoan poikansa 14-vuotispäivä, olisi ellei hänen olisi tarvinnut melkein päivälleen 13 vuotta sitten asioida samassa talossa, niin ikään murheellisin mielin. Silloinkaan ei valmistauduttu pienen pojan ensimmäiseen syntymäpäiväjuhlaan, vaan hautajaisiin, joita varten groteskin nuken näköinen, ompelulankoja törröttävä ruumis käytiin pukemassa arkkuun laittamista varten. Nyt oli odottamassa toisenlainen tilaisuus, käräjäoikeuden istunto. Esitutkinnan mukaan kyseessä olisi pahoinpitely ja törkeä pahoinpitely, lääkärinlausunto ja syyttäjä sitten ratkaisisivat olisiko toisena rikosnimikkeenä kuitenkin tapon yritys. Joulukuusta huolimatta sää oli syksyisen harmaa ja lumeton, eikä paljon valoa tai joulumieltä sillä hetkellä ollut Henrik Erän mielessäkään.

Henrik Erän näkökulmasta kaikki varsinaisesti alkoi Helsingin Yliopistollisen keskussairaalan Naistenklinikalla 1964 tammikuussa, kun kiinteistövälittäjä Matti Erän, 59, vaimo Elsa Erä, 38, katsoi heräämössä keisarileikkauksen jälkeen nukutusaineesta vielä tokkuraisena toista lastaan, poikavauvaa, jolla näytti olevan tavattoman suuret jalat. Tämän lapsen isä ei lähtisikään merille vastuutaan pakoon, kuten edellisen lapsen, tytön isä teki 16 vuotta aikaisemmin jättäen aviottoman lapsensa ja tämän äidin pieneen maaseudun kylään kantamaan häpeänsä yksin. Väsynyt nainen ei nyt jaksanut pohtia sitä, oliko tuolla vanhalla häpeällä ja hylätyksi tulemisella jotain tekemistä sen kanssa, että hän tuli valinneeksi niinkin vanhan miehen lapsensa isäksi, miehen, jonka väkivaltainen ja arvaamaton luonne oli jo tullut hänelle liiankin tutuksi. ”Ainakin pojalla olisi isä”, ajatteli rouva Erä ennen nukahtamistaan kipulääkkeen suomaan levottomaan uneen.

Samaan aikaan Matti Erä juhlisti toisen poikansa syntymää senhetkisiin rahavaroihinsa ja elämäntilanteeseensa nähden sangen avokätisesti kantapaikassaan. Juuri nyt hänkään ei tuntenut tarvetta muistella oman isänsä kuolemaa, eikä kasvamistaan ankaran, julman ja ylpeän äidin vallan alla isän vielä eläessäkin. Äiti lasketteli kylille mennessään laukkaa pahansisuisella orihevosella, ehkä juuri siksi että joku oli häntä siitä varoittanut. Äidin valta koko perheen yli perustui nöyryyttämiseen, alistamiseen ja väkivaltaan, jota käyttäessään hän ei tuntenut armoa. Sen sai kokea myös Matti Erän polion rampauttama sisar, joka oli vähällä kuolla äidin hevosvaljailla tälle antamaan selkäsaunaan. Toipumisen ajan pahoinpideltyä tyttöä piiloteltiin vierailta peräkammarissa.

Nuo monet lyönnit ja äidin sanomat ivalliset sanat ja arviot pojastaan olivat nyt kuitenkin ollutta ja mennyttä. Nyt hän oli se joka hallitsi lujin, määrätietoisin ottein, niin aikuista poikaansa Hannua kuin itseään 20 vuotta nuorempaa, järjestyksessä neljättä vaimoaankin. Ensimmäinen vaimo oli kuollut kuorma-auton alle lasten ollessa pieniä. Surusta suunniltaan ollut Matti oli käynyt tämän kuorma-autoilijan oven takanakin pistooli taskussaan, mutta kääntynyt pois pienen pojan tultua ovea avaamaan. Tytär kasvoi kuolleen äitinsä sukulaisten luona, ja Hannua luotsasivat eteenpäin elämässä Matti, tämän sisaret ja seuraavat vaimot.

Tänään täytyi kuitenkin kaikkien viimeistään nähdä ja myöntää, että hän oli vielä lähes kuusikymppisenäkin viriili tosimies, 165 cm aitoa alkuvoimaista urosta alkoholismista ja itse aiheutetusta invaliditeetista huolimatta. Alkoholismista Matti Erä tosin olisi ollut vankasti eri mieltä, ja järjetöntähän kahden pienen lapsen isän olisi ollut sotarintamalla kaatua; ja vaatiihan se melkoista sisua sekin, että ampuu itseään olkapäähän. Käsi oli vähällä mennä kokonaan, mutta sota oli myös sitä myöten sodittu ja tultu elävänä takaisin. Haavoittumisen johdosta saamastaan mitalista Matti Erä ei kuitenkaan itselleen rehelliseksi heittäytyessään osannut olla mitenkään erityisen ylpeä.

Suomen armeijalta Matti sai kuitenkin vielä sodan jälkeen jonkin aikaa elantonsa värväydyttyään palvelukseen talousalikersanttina. Aseet ja runsas viinan kanssa lotraaminen olivat kuitenkin huono yhdistelmä Matin luonteiselle miehelle. Aliupseerikerholla käyty riita, ja siihen liittynyt laukaukseen päättynyt pystypaini toivat kahdeksan vuoden vankilatuomion taposta. Sen Matti suoritti Riihimäellä Hannun kasvaessa tätinsä luona. Teini-ikäiseksi varttuneelta tyttäreltään saamaansa ”Niin sanottu isä” –alkavaa kirjettä Matti joskus ajatteli katkeruudella, jota sitten pesi pois omalla tavallaan.

Aikanaan rouva Erä ja poika, joka sai nimekseen Henrik Einari ja jonka jalat olivatkin äidin selvittyä nukutuksesta aivan tavalliset, kotiutuivat pieneen vuokrakaksioon. Siellä pitivät majaansa aluksi myös satunnaisilla soittokeikoilla itseään elättävä Henrikin velipuoli Hannu ja äidin puolelta oleva sisarpuoli Eira. Muu perhe yritti elellä Matin vallan ja oikkujen alla tätä ärsyttämättä, usein siinä onnistumatta, mutta pullomaidosta mahakipuja saanut ja korvasäryistä kärsivä Henrik ei vielä sellaisesta mitään ymmärtänyt, vaan parkui keuhkojensa täydeltä. Millaisia mielikuvia omasta lapsuusajan avuttomuudesta, yksinäisyydestä ja voimattomuudesta pienen Henrikin tarvitsevuus ja tunnevaltaisuus isä-Matissa sitten herättivätkin, mitään erityistä hoiva- tai suojeluviettiä ne eivät kuitenkaan saaneet aikaan. Matti totesi vaimolleen, ettei poika ole heidän perheessään mikään Jumala, ja pohti loppuisiko huuto jos lapsen paiskaisi ikkunasta pihalle.

Tässä hengessä käytyjen keskustelujen jälkeen pariskunta saattoi harrastaa piirileikkiä, jossa mentiin ympäri ruokapöytää, johon Matti sitten leikin päättymisen merkiksi löi puukon pystyyn ennen lähtöään ompeluttamaan loppuhuipennuksessa sormiinsa saamiaan haavoja. Myös sellaista kapakasta kotiutumiseen liittyvää rituaalia toistettiin, jossa rouva Erä juoksutti tyttärensä Eiran kanssa Henrikkiä turvaan vinttiin, samalla kun yritti huonolla menestyksellä väistellä Matin vaimonsa vittumaisen näköisiksi arvioimiin kasvoihin tähtäämiä lyöntejä.

Oman osansa rankasta menosta täyteen saanut Henrikin Eira-sisko sijoitettiin Leppävaarassa sijaitsevaan nuorisokotiin, ja Hannu-veli muutti itse Pelastusarmeijan yömajaan noustuaan ensimmäisen kerran isäänsä vastaan hakaten emalipintaisen kahvipannun muodottomaksi tämän päähän. Emalinkappaleita oli sitten sairaalassa kaiveltu Matin päästä ennen haavojen ompelua.

Rankasta ryyppäämisestä oli rahanmenon lisäksi se laiha lohtukin, ettei Matti usein humalassa ollessaan saanut vaimoaan kiinni. Hengähdystauon perhe-elämään toi myös Matin saama rattijuopumustuomio, jota tämä lähti sovittamaan aluksi Seutulan työsiirtolaan. Rauhoittuneen ilmapiirin lisäksi kotiin tuli nyt työsiirtolasta hiukan rahaakin, mikä kyllä loppui pikapuoliin Matin joutuessa tappeluun, josta seurasi taas siirto suljettuun laitokseen.

Pian viimeisimmän tuomionsa suoritettuaan Matilla todettiin keuhkosyöpä, joka levisi nopeasti. Sädehoidot ja solumyrkyt eivät tehonneet, ja koviin kipuihin annettiin lääkettä säästeliäästi, lähinnä vierailuaikoina. Jotain Matissa tapahtui noina viimeisinä kuukausina, sillä nyt hän kantoi huolta Henrikin puhumattomuudesta, olihan poika jo lähes kaksivuotias. Sanoi hän myös vaimolleen saavansakin oikeutetusti kärsiä, kun on niin paljon pahaa tehnyt, mutta paljasti tälle myös vähän kerrallaan keräämänsä kipulääkevaraston, jolla oli suunnitellut lopettavansa elämänsä sitten kun kivut tulisivat aivan sietämättömiksi. Mitä liikkui Elsan mielessä tämän kavaltaessa miehensä suunnitelman hoitajille, jotka hakivat lääkkeet pois? Matti kuoli kärsien kovia tuskia lähes loppuun asti. Lopussa hän kertoi näkevänsä enkeleitä, ilmiö joka oli häntä toisten kuolevien kohdalla huvittanut. Matin hautajaispäivänä silloin kaksivuotias Henrik sanoi ensimmäisen sanansa.

Hiljainen ja totinen poika Henrik kuitenkin oli edelleen. Elsan mentyä töihin Matin kuoltua, vietti Henrik päivät muiden lasten tapaan lastentarhassa. Istuttuaan alkupäivät jonkun hoitajan sylissä reipastui Henrik piankin, ja tummien nappisilmien katse sai kiltin hoitajan kantamaan tälle eläinkirjoja kotoaankin selailtaviksi. Pääosin omissa oloissaan tai yhden ystävän kanssa kerrallaan Henrik parhaiten viihtyikin kiviä, kasveja ja hyönteisiä tutkien. Tyttöjen rakenteellinen erilaisuus poikiin verrattuna alkoi myös kiinnostaa. Havaintoja ja vertailuja näistä seikoista tehtiin päiväuniaikaan hoitajan poistuttua makuusalista. Askarteluineen ja ihmissuhteineen tarhasta tuli Henrikille niin mieluisa paikka, että tämä usein totesi Elsan tulleen hakemaan häntä liian aikaisin.

Elsan työpaikalla, Elannon myllyssä Henrik viihtyi myös hyvin. Suurelta osin tämä johtui Elsan työkaverista Toukosta, jolla oli samanikäinen poika. Kätevänä miehenä Touko näytti Henrikille monenlaista kiinnostavaa; miten hitsauskaasu räjähtää maitopurkissa, miten suuri vauhtipyörä varaa sähköä sen lähellä pidettyyn sormeen, miten rottia pyydystetään ämpäriansaan, miten rautaviilajauho liikkuu paperilla alla liikuteltavan magneetin avulla. Katolta haettiin pulunmunia ja ammuttiin tarkkuutta Toukon Henrikille tekemällä tussarilla, josta herne tai sopivan kokoinen kuula lähti reipasta vauhtia pienen paukkupommin avulla.

Touko kuitenkin kuoli työpaikallaan sydänkohtaukseen. Vankkana työväen miehenä ja ateistina elänyt Touko oli naureskellen Elsalle joskus sanonut tulevansa kyllä käymään, jos kuoleman jälkeen jotain vielä on. Koska Touko oli ollut Henrikille tärkeä ihminen, halusi tämä mukaan hautajaisiin. Siellä Henrikin huomio kiinnittyi molemmin puolin alttaria sijaitseviin seitsenhaaraisiin kynttilänjalkoihin niissä palavine kynttilöineen. Yksi niistä lepatti kuin jotain merkkiä antaen, muut paloivat aivan tasaisella liekillä. ”Touko”, ehdotti Henrik mielessään, ”jos yrität kertoa olevasi vielä olemassa, laita tuo lepattava kynttilä palamaan rauhallisesti, ja tuolla toisella puolella olevassa kynttilänjalassa kolmantena oleva lepattamaan niin kuin tuo nyt”. Niin tapahtui, ja Henrikin olo tuntui hyvältä.

Hannu muutti omaan asuntoon jatkaen jo nuorena omaksumaansa rajua ryyppäämistä. Muutamassa vuodessa hän joi itsensä kuoleman rajoille, mutta sitten pelastukseksi saapui 14 vuotta Hannua vanhempi leskirouva, jonka lämpöisestä sylistä tämä löysi turvasataman. Juominen jäi ja Hannu vakiintui, Matin polkema ja nuorempien naisten kolhima puoliorvon itsetuntokin sai ensiapua tältä äidilliseltä naiselta. Yhteisiä lapsia pariskunta ei kuitenkaan enää vaimon iänkään vuoksi saanut.

Eira puolestaan muutti takaisin kotiin. Pikkuveljelle tämä oli onni, sillä Eiran kanssa aukesivat sellaiset mahdollisuudet, jotka Elsan kanssa olivat poissuljettuja. Nuoreksi äidiksi toisinaan luultu Eira kävi Henrikin kanssa retkillä lähisaarissa, uimassa ja kävelyillä. Vielä Eiran avioiduttuakin ennen Henrikin kouluikää välit olivat lämpimät ja tapaamiset säännöllisiä. Eiran miehestä ja tämän isästä Henrik sai myöskin miehen malleja, vaikka nämä eivät yksinhuoltajaäidin hemmottelemaa poikaa paljon arvostaneetkaan. Lapsena, suuresta eläinrakkaudestaan huolimatta, elämän ja kuoleman kysymys ja sen haltuun ottaminen ilmiönä askarrutti Henrikiä. Toisaalta hän kantoi kotiin siipirikkoja lintuja ja niiden poikasia lukuisien lemmikkien lisäksi, ja toisaalta taas ampui tai muuten surmasi suuren määrän eri eläimiä.

Vaikka vakava ja pikkuvanha Henrik ei miesten maailmasta paljoa tiennytkään, oli hän koulussa alaluokilla monien naisopettajien suosikki. Henrik pärjäsi koulussa hyvin, ja vaikka hän usein valitsi ystävikseen jotenkin sorsittuja poikia tai tyttöjä, eikä ollut hyvä urheilussa, ei häntä koskaan kiusattu. Sanavalmiina ja pienestä koostaan huolimatta valmiina tappelemaan selkäsaunan uhallakin Henrik ei soveltunut uhrin asemaan, ja usein hänen ystävänsäkin pääsivät aikaisempaa vähemmällä. Koulu avasi Henrikille myös kirjojen ja kirjoittamisen sanomattoman rikkaan maailman, ja päiväkirjaa pitämällä Henrik löysi kuuntelijan, joka opetti hänet puhumaan itsestään itselleen. Sitä Henrik tekee yhä, puhuu itselleen, minulle, oppiakseni jotain kokemuksistani ja elämästä, kasvaakseni. Siksi puhunkin jatkossa omasta elämästäni.