Pintajännitteessä

“Mikä tää paikka on?”, hän kysyy, kesyttää hiussuortuvan kasvoiltaan ja puree huulet yhteen niin, että jalat uppoavat hetkeksi sateen jälkeiseen maahan. “Tuu nyt vaan”, vedän kaulaliinaa kireämmälle, pakenen sytyttämääni tupakkaan hermostuneisuuttani. Epäilyksen pilkahdus karkaa hänen jäisistä silmistään.

Olemme kävelleet tunteja siitä, mihin ajokelpoinen tie päättyi. Näin korkealla ilma on ohutta ja kiviset askeleet alkavat vaatia keuhkoilta verojaan. Yskin savua kun nousemme tielle kaatuneen puun ylitse. Se on juuri siinä, missä muistin sen olevan. Kaikki on, koskemattomana ja pysähtyneenä. Vain hän on erilailla.

Tuulessa tuoksuu meri ja havunneulaset. Tie kapenee, kallion reuna käy lähempänä askelia. Pilvet ovat järjestäytyneet auringonlaskun tielle harsoksi, jonka rei’istä sieltä täältä karkaa tummanoransseja säteitä vasten puiden runkoja.
Kävelen hänen edellään, katson silloin tällöin taakseni, koetan välittää määrätietoisuutta katseellani. Hänen keuhkonsa vastaavat raskailla henkäyksillä, katse jännittyy kauempana edessä.

Tulemme kohtaan, jossa tie levenee ja kivi jalkojen alla vaihtuu pudonneisiin oksiin ja puiden lehtiin. Ympärillä tihenevä metsä saa valon pakenemaan, näyttäytymään vain harvoin tarkkaan valituissa kohdissa. Puut ovat paksuja ja korkeita, lähes identtisiä keskenään. Ylöspäin katsoessa ne näyttävät loputtomilta, kuin makaisi myrskyn silmässä. Kerron, että metsän jälkeen olisimme perillä. Hän ymmärtää olla kysymättä enempää, kertoo puron solinan ja sammaleen tuoksun muistuttavan lapsuuden keväistä. Hän kävelee edellä, askeleet harkittuja, mutta uteliaita, kuin keskustellen ympäristönsä kanssa.

Etäämpänä levittäytyvät vaaleansiniset valopilkut herättävät hänen kasvoilleen kysyvän katseen. Vastaan harkitulla hymyllä, kiihdytän vauhtia viittoen häntä perääni. Täällä ilma on kevyttä, raikasta. Mitä pidemmälle kuljemme, sen helpompi sitä on hengittää. Valo alkaa käydä voimakkaammaksi. Sen lämpö synnytää iholle pisaroita, saa veren kiertämään kovempaa. Ympäröivä metsä, sen korkeat puut ja kivenlohkareet näyttäytyvät enää heijastuksena sinisen usvan lävitse, muuttuen siluetiksi, lopulta näkymättömäksi. En näe häntäkään, mutta tunnen siiveniskut kehossani, jalkapohjista lähtevät kuumat aallot lävistävät koko kehon, juuri niin kuin muistinkin.

Valo alkaa hälvetä. Hän muuttuu ääriviivoista kokonaiseksi. Värit täyttävät siluetin, hetken unohdan hengittää, hänkin. Harva on tullut näin pitkälle. Auringonlasku on pysähtynyt taivaalle heijastaen väriään, kuin katsoisi punaisten lasien lävitse. Kallionkielekkeen takana meri jatkuu loputtomiin, lyöden rauhallisesti aaltojaan vasten kiveä. Etäämpänä hyppäävä delfiini saa hänet haukkomaan henkeään, ote puristuu, sanat jäävät hampaisiin. Linnut tekevät syöksylaskuja vedenpintaan ja takaisin, huutavat toisilleen kuin päiväkodin lapset pintajännitteen murtuessa. Ihoillamme säännöllisesti käyvä tuulenvire on lämmin, se tuoksuu kuin ne hedelmät, joiden nimeä ei tunne.
Kerron hänelle. Tämä olen minä. Tästä minä alan, tähän minä lopun. Nämä ovat ääriviivani, rajani, kaikkeni. Jatkun tästä. Jään odottamaan, odottamaan suuntaa.
Hiljaa aurinko jatkaa laskuaan, jääkiteet silmissä alkavat sulaa, itsepäinen pisara putoaa varjoihin. Hän ottaa sen kiinni. Vedenpinta jännittyy paikoilleen kun ihot kohtaavat.