Päivän tummuessa iltaan,
talven kääntyessä kesään
jälleen
yksi käpertyy piiloon,
kokoaa muistojen merestä
sylin täyteen ikävää.
Pieniä palasia menneestä,
korviin kuiskittuja salaisuuksia,
lämpimiä
rakkauden osoituksia.
Ei niitä palasia
saa enää paikoilleen,
ei eron kalvama ikävä
palauta mitään ennalleen.
Mutta silti viimeisin kuiskaus hämärään
jää pysyvästi sisimpään itkevään.
Sait vain kaiken muuttumaan,
kaipaavan sydämen
jälleen rakastamaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Todella kaunis runosi.
Oikein kaunista tekstiä <33
Pidän kovasti.
Aina joutuu menettämään :'(
Ihana, sydänhän tässä pakahtuu.