Mä olen Ilona, kysymysmerkillä tietenkin.. Mä olen kuihtunut ruusu, siivetön perhonen. Kai te tiedätte, perhonen, jonka siivet eivät kantaneet kauas. Sellainen mä olen. Joku päivä mä väsyn kylpyhuoneeseen, mun viimeinenkin terälehti kuihtuu pois. Mä tiedän sen jo. Mä olen tiennyt sen aina. Enkä mä voi sille mitään. Enkä mä haluaisikaan. Mun siivet ei kanna enää kauaa. Mä elän vain päivän kerrallaan. Mut mä olen tyytyväinen just näin. Mun paras ystävä on Milla. Kyllä te senkin tiedätte. Se on Milla, jonka täytyy muuttua, koska sen elämältä puuttuu suunta. No olettekin jo varmaan arvannut ettei me oikeasti olla Milla ja Ilona. Mä haluisin sanoa, että me ollaan, mutta ei me olla. Nyt mä kerron meistä tarinan. Se ei tietenkään ole mikään maailman kaunein tarina, mutta voiko Millasta ja Ilonasta mitään kovin mukavaa luettavaa kertoakaan. Tarkoitus ei ollut lässyttää turhaa joten lukekaa tarkkaan. Tämä on meidän tarina:
Mä ja Milla tavattiin seiskalla. Silloin oli hirveän vaikeaa mennä uuteen kouluun. Ei tuntenut paljon ketään ja kaikki oli uutta. Mun silloinen ”kaveri” Jonna, ainot ihminen, jonka mä tunsin, tutustu heti kaikkiin uusiin ihmisiin. Se tutustu Niinaan. Niinalla oli kaveri, josta mä en aluksi pitänyt. Kyllähän se menetteli, koska olihan se Niinan kaveri. Mä todella pidin Niinasta ja hetken aikaa me oltiin hyviäkin kavereita. Ajan kuluessa mä tajusin, kuinka mukava tyyppi Niinan kaveri oli ja meistä tuli todella hyviä kavereita, kunhan vain opittiin vähän tuntemaan toisiamme. Arvasittekin jo varmaan, että hän oli Milla. Vähitellen mä ja Milla huomattiin, että me oltiin todella samanlaisia. Mä olin tosi kyllästynyt Jonnaan ja sen käytös alkoi mennä jo sietämättömäksi. Jonna vittuili koko ajan. Niinpä mun ja Millan suuri tarina alkoi. Mä pakenin Jonnaa Millan luo ja me aloimme liikkua todella paljon yhdessä. Mä tein siinä vaiheessa kiljua ja perjantai illan meni aika mukavasti. Tupakkaakin meillä oli yleensä. Mä en edes muista enää mistä me sitä saatiin, mutta aina sitä tuntui olevan. Myöhemmin me siirryttiin kirkkaisiin ja vallattiin Mombasa. Mombasa oli koulun vieressä oleva puisto, jonka keskellä oli pieni rakennelma, jossa me istuimme kaikki perjantai illat. Mä älysin, kuinka hyvät kännit sai, jos veti vähän jotain lääkkeitä seassa ja niitäkin me sitten vedettiin. Joskus me vedettiin kourallisia särkylääkkeitä tai muuta. Silloin mahaa poltti niin paljon, että melkein luvattiin olla vetämättä enää mitään, mutta ei me maltettu. Me syötiin kaikkia mahdollisia lääkkeitä, mitä vain saatiin. Se turrutti kipua hetkeksi. Todellisuus unohtui. Oli vain yksi hetki, yksi ilta. Me elettiin omassa maailmassa. Mombasassa me olimme Milla ja Ilona. Päivisin olimme normaaleja nuoria. Tai ainakin niin normaaleja kuin mahdollista. Vasta iltaisin olimme omia itsejämme. Silloin meidän ei tarvitse tehdä niin kuin meidän oletetaan tekevän, eikä meidän tarvinut esittää mitään ”normaalia nuorta”, koska ei me olla ”normaaleja nuoria” me olemme kaksi eksynyttä pahassa maailmassa.
Mä vihaan ja rakastan elämää yht’aikaa. Tosin harvoin mä sitä sanon ääneen. Niin kai sen pitääkin olla. Millaa mä kuitenkin rakastan enemmän kuin mitään muuta. Se on osa mua ja mun elämää, enkä mä pärjäisi ilman sitä. Vaikka me olemme aika saman laisia, me kuitenkin täydennämme toisiamme niillä pienillä eroavaisuuksilla. Me selviämme kaikesta. Niistäkin hetkistä, jolloin elämä ainoastaa potki päähän. Yhdessä mutta erikseen. Me purimme tuskamme kirjoittamiseen. Ainakin suurimmaksi osaksi. Joskus jopa uskaltauduimme haaveilemaan kirjan kirjoittamisesta. Onneksi parhaat kirjoitukset syntyvät tuskasta ja sitähän meillä riitti.
Ja sitten se toinen asia, johon me sitä tuskaa purimme. Me emme olleet tunteneet vielä kauaa, kun Millan kasivarsiin alkoi ilmestyä haavoja. Milloin mistäkin. Harpista, nastasta, kaikesta mahdollisesta. Milla onneksi osasi puhua kaikesta. Niinpä minäkin kerroin tehneeni sitä jo pitkään. Toinen kipuhan helpottaa toiseen kipuun. Fyysinen kipu auttaa helpottamaan henkistä. Monet väittävät, että se on valhe, mutta se on totta. Ja tietysti viina ja lääkkeet auttoivat hetkellisesti ainakin. Me haukuttiin kaikki. Me ruikutettiin elämän pahuutta, oltiin varmoja, että meidän elämä on paljon vaikeampaa kuin muiden. Me tehtiin verivala, me kerrottiin toisillemme kaikki. Me kumpikin viilleltiin itseämme. Käsivarret aina ruvilla me pidettiin pitkähihaisia paitoja ja itkettiin iltaisin. Me kuunneltiin musiikkia ja puhuttiin kokonaisia öitä. Niin me elettiin. Me tehtiin sitä mitä huvitti. Me elettiin viillettyä elämää ja sitä me eletään vieläkin. Me elettiin omassa maailmassa. Me elimme vain kahdestaan.
Kuitenkaan me ei saatu elää yhdessä. Millan täytyi muuttaa. Silloin me luulimme, että kaikki loppuisi siihen. Mitä me muka sitten tekisimme. Koko elämä tuntui kulkevan ohitse. Mä muistan sen päivän, kun mä menini Millalle. Viimeiset tavarat vietiin muuttoautoon. Jäi vain tyhjä kaikuva asunto. Tyhjä parveke. Tuhkakuppikin vietiin lopulta pois. Kaikki entinen katosi. Me itkimme ja halasimme lujaa. Kun Millan auton perävalotkin olivat kadonneet minut valtasi täysi tyhjyys. En halunnut mennä enää kouluun, kaikki siellä muistutti siitä, että Milla ei ollut enää siellä. Mombasa jäi tyhjäksi ja orvoksi. Lumi satoi ja peitti sen valkoisellaan. Meidän kotimme. Sitä se oli. Se tuntui ainoalta kodilta elämässäni. Silti piti vain jatkaa. Olla muiden ystävieni kanssa ja tyytyä siihen, etten voinut nähdä Millaa niin usein. Tietysti kävin Millalla välillä. Muulloin ryyppäsin, käytin lääkkeitä viinan kanssa, viiltelin ja lopulta tein myös pari rikosta. Silloin olin täysin rikki. Kytät olivat perässäni. En pelännyt kiinni jäämistä. Pelkäsin vanhempiani. Olin kerran nuorempana jäänyt kiinni myymälävarkaudesta ja se oli jo maailman loppu heille. Varsinkin isäni, yrittäjä, kauppias, meilkeinpä vihasi minua. Olin yhtäkkiä yksi hänen pahimmista vihollisista. Ja nyt olin tehnyt vielä pahempaa. En tiennyt kestäisinkö vanhempieni vihaa, enkä tiennyt joutuisinko ehkä pois kotoani. Vanhempani olivat jo tarpeeksi pettyneitä minuun, eivätkä tienneet mitä tehdä. He olivat uhkailleet jo aiemmin nuorisokodeilla ja muilla. Yritin saada myös kaveriani hankkimaan mulle huumeita, mutta ei se suostunut. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Lopulta olin aivan loppu. Yhtenä päivänä koulusta tullessani söin kymmeniä tabletteja erilaisia lääkkeitä ja join viinaa päälle. Olin jopa onnellinen hetken. Ainot murheeni oli mitä ystäväni ja vanhempani ajattelisivat ja miten Milla pärjäisi. Mutta olin jo päätökseni tehnyt ja nukahdin hetkekesi. Heräsin kuitenkin elossa, mutta pääni tuntui olevan räjähtämispisteessä, minua oksetti ja huimasi. Oksensin samantien. Täjusin etten ollut syönyt mitään koko päivänä joten miten ne olisivatkaan voineet pysyä sisällä. Olin masentunut. Ja hieman ehkä huojentunut. Mutta kauhuissani mitä sanoisin ystävilleni, joille olin laittanut epämääräisiä viestejä ja Milla olikin arvannut aikeeni. Olin huonossa kunnossa ja oksensi kaiken, jopa veden. Vanhempani eivät tietenkään huomanneet mitään epänormaalia, evätkä koskaan saaneet tietää tapahtuneesta. Olin kuitenkin onnistunut huolestuttamaan ja satuttamaan Millaa. Enkä voinut antaa sitä itselleni anteeksi. Olin ollut täysin itsekäs. Aloin kuitenkin arvostamaan elämää lopulta enemmän, kun olin saanut hieman selvitettyä asioitanu. Elämä tuntui elämisen arvoiselta ja ajattelin, että ehkä kuihtuneetkin ruusut voivat vielä joskus kukkia ja voihan kylpyhuoneen lattialta aina nousta. Ei sinne tarvitse väsyä lopullisesti. Ehkä perhosellekin voi kasvaa uudet siivet.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
