Klik

Klik.
Minä vihaan tätä. Joka vuosi sama juttu ja aina eturivissä. Kun on pieni, ei ole toivoakaan päästä taakse piiloon muiden katseilta ja kameran silmältä. Se tuijottaa kuin jonkinlainen musta kuilu, joka valmistautuu taas sylkemään salamavalonsa jäykkinä hymyilevien ihmisten päälle.
– No niin ja sitten taas hymyä!
Kuvaajan nuotti nousee viimeisen sanan kohdalla, ikään kuin oktaavin muutos poistaisi kaikki ongelmamme ja alkaisimme yhtäkkiä rakastaa suunnattomasti koko maailmaa, kameraa ja miestä sen takana. Sitä sopii odottaa.

Klik.
Tuuli on taas tuivertanut tukan miten sattuu, vaikka se vielä aamulla oli siisteillä kiharoilla. Äiti on ollut siitä aina tarkka. Kotoa lähtiessä pitää aina olla huolellisesti laitettu oli vallitseva säätila sitten mikä tahansa. Silloin on ainakin yritetty, eikä tuoteta häpeää kotiväelle.
Sekin kerta, kun olin pienenä äidin kanssa kävelyllä. Voi luoja... Minulla oli kylmä ja olin vetänyt käteni paidan sisään. Kyynärpäät tiukasti vasten kylkiä. Äiti käski minua lopettamaan ja kävelemään kuin normaalit ihmiset. Joku saattaisi vielä luulla, että olin jotenkin kehitysvammainen. Ei sanaakaan paleltumisesta tai villatakin hakemisesta. Kaiken piti näyttää hyvältä. Olla hyvin.

Klik.
Salaman jälkimainingeissa syntyneet valot hyppivät silmissä. Hetken aikaa maailma näyttäytyy negatiivikuvana. Kaikki onkin itsensä vastakohta.
Onko lyönnin vastakohta silitys vai täydellinen piittaamattomuus?

Klik.
Täytyy painaa pää alas, etteivät silmälasit heijasta auringon valoa suoraan kameraan. Aurinko ei paljon paista, mutta varmuuden vuoksi. Se olisi noloa. Eturivissä ei näkyisi kasvojen kohdalla muuta, kuin kaksi hohtavaa palloa. Yksi häikäisevä persoona.