Menneisyydestä

Menneisyydestä tulevat yhä ihmiset,
jotka kulkevat pitkin unien ja aikojen siltaa.
Ihmiset, kasvoineen tai ilman, silmättömät, hymyttömät,
ja nekin, joiden poskille sentään leviää hetkeksi päivä,
ja ilmeeseen vanhat tarkoitukset, joihin meidät kiedotaan kuin leikkeihin nukkeja. Jos vain suostumme siihen.
Sillä tulevaisuus on tässä myös, aivan tuossa jo,
ovi raollaan, ikkuna auki, ja ikkunan alla leveä lehmus,
latvat ja kukinot yhtenä villinä humaltunteena.
Juuri tuon vihreän on yksi yö ja sade maalannut.

Taitan oksan, annan sen, katson,
miten asettelet sitä maljakkoon nyt,
juuri siellä jossain liikkuvat sormesi,
ne, jotka aina hivelevät hitaasti niskaa.
Sitä kosketusta ilman en tahdo elää,
enkä myöskään minä voi pitää käsiäni sinusta erossa.

Vaikka mennyt miten vaatisi ja syyllistäisi ja sulkisi ovia,
vaikka tuuli kuinka ryskyttäisi ikkunaa,
särkisi säpäleiksi sen, minkä äsken vielä oli ehjää,
en sittenkään luovu. Muistanhan, miten soitat minua,
pienen kappaleen, tutun ja silti yhtä rakkaan.

Sen kanssa sydän lyö, päästää äänen kuin kaulushaikara:
ison ja kumean ja pienemmän sitten;
rytmillä, jonka nopeutta sinä voit säätää.