Et kuullut sanojani
Kerrankin yritin olla totuudenmukainen
ja sanoa niitä kauneuden kuvia
ilmaan piirrettynä voimattomuus
Tänään opin ainoastaan
Aaltoileva vesi ei kuljeta sovintoa
kahden rannan välillä
Ja minun oli aivan liian kylmä
En ymmärtänyt kietoutua omiin käsiini
ja halata itsestäni pois
sitä selittämätöntä riittämättömyyden tunnetta
Toisella puolella oli jyrkästi nouseva kallio
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Pidin erityisesti toisesta säkeestä, siinä oli viisauden siemen kylvetty ihan sinälläänkin jo. Runosi ovat houremaisen sekavia, luin niitä liudan, ehkä se haittaisi jos oma elämäni olisi jotain muuta kuin houremaisen sekava.
Sanoisin, että tämä runo on mielestäni ehdottomasti parhaita, mitä olet koskaan kirjoittanut (ja koska olen lukenut sinua runoilijana jo kauan, se kertonee, kuinka paljon tästä pidin). Kunnioitan sinua runoilijana ja sanasi pistävät joka kerta hiljaiseksi. Ja kuten edellä sanottu, kolmannessa säkeistössä on jotain ihailtavan aitoa ja pidän siitä eniten.
Tällä kertaa en osaa sanoa enempää, mutta tämä riittänee sanomaan oleellisen.
Jälleen kerran olen lähes sanaton. Varsinkin tuo kolmas säe saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Kaunista kerrontaa, kipeitä lauseita.
Mykistää..
Kiitos!