Riittävästi

Näen kuutamoyön
talvimaiseman
luminen maa viettää
pilkkopimeään metsään
taivas on syvää sinistä
taivaalla täysikuu

Seison yksin
polvia myöten lumessa
Hiljaisuus soi korvissa

Vaan minua ei palele,
ensimmäistä kertaa
ei pelota

Sydämeni sykkii onnesta
on niin kaunista

Ja siinä seistessä ne tulevat
pintaan, timantit
puskevat ulos ihostani
putoavat viereeni
kimaltelevat kilpaa
lumikiteiden kanssa

ja olen taas ehjä
eikä minuun enää satu

kyyneleet, tervetulleet

sydän pakahtuu
rintakehä repeää

enkä ole enää yksin
Voin vain kääntyä kannoillani
tarttua käteesi,
se on juuri oikeanlämpöinen,
sopiva

ja me voimme vain kävellä
pois
kävellä
kohti metsää

eikä minua pelota enää
en kaipaa mitään

kun vedän viimeisen henkäyksen
ja katoan pimeään