Myrsky

 

Kun viimein nostat katseesi minuun, herättää siinä palava raaka, alkukantainen voima sisälläni painostavana paisuneen rajuilman täyteen voimaansa. Äkkiä en enää tiedäkään, onko minussa naista, ihmistä, edes henkeä seisomaan sellaisen myrskyn silmässä. Tuo jäänharmaa katse riisuu minut alastomammaksi kuin mikään koskaan. Se liukuu silmistäni sähköä kihisevälle iholleni ja takaisin, eikä sen voima hellitä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle. On kuin se polttaisi lihanikin karrelle ja luuni tomuksi jättäen jäljelle vain sielussani valkohehkuisena palavan kaipauksen. 

 

Nouset ja astut välillämme ammottavat askeleet pehmeästi, täydellisen hallitusti ja vakaasti. Aivan kuin olisit tanssinut kaikki elämäsi tanssit vain niitä varten. Kuinka monta niistä tansseista olenkaan nähnyt, kuinka monta kertaa antanut sinun johdattaa minut toinen toistaan hurjempiin kuvioihin tai kevätpuron lailla soljuviin askelsarjojen liukuihin poikki kimaltavien juhlasalien. Silti koskaan ei kuolevainen mies ole ottanut täydellisempiä askelia kuin nuo joilla nyt suljet loputtomalta tuntuneen etäisyyden sydäntemme välillä. 

 

Ukkonen jylisee korvissani, salamat kimpoilevat katseidemme rikkumatonta siltaa suoraan sielusta sieluun. Aika loistaa yhä poissaolollaan. Ikuisuus käpertyy sekunteihin, kun viimein seisot edessäni kaiken kokemamme jälkeen. En voi liikkua, en edes hengittää. Koko olemassaoloni on pysähtynyt tähän hetkeen. Olemme vain kaksi toisiinsa kietoutuvaa henkeä vailla menneisyyttä, vailla jossakin ikiaikojen päässä odottavaa aamua. 

 

Kätesi kohoaa piinaavan hitaasti kuin unessa ja pysähtyy lopulta polttavana lantiolleni. Sisälläni räjähtävä uusi myrskypuuska saa pakahtuneet keuhkoni täyttymään väristen. Juon ahnaasti tuttua tuoksuasi, jossa metsän tumma sammaleiden ja havupuiden tuoksu sekoittuu vuoriston hyytävän syystuulen huokauksiin. Hengityksesi tuntuu kevyenä hipaisuna huulillani. 

 

Hetken rohkeuteni horjuu. Painan katseeni silmiesi jäisestä tulesta kohti kivistä lattiaa, joka sekin tuntuu huojuvan kuin laivan kansi sisintäni riepottelevan myrskyn voimasta. Näkymättömän ja täysin vastustamattoman voiman vetämänä painan itseni rintaasi vasten ja tunnen, kuinka se saa hengityksesi kiihtymään. Pian ei enää ole paluuta entiseen. Jokin välillämme tulee muuttumaan lopullisesti. Tänä yönä valat särkyvät. 

 

Se on ajatus, joka saa epäilyksen jäiset siivet lepattamaan levottomasti mieleni syvyyksissä. Annan värisevien sormenpäideni nousta kaulallesi ja tunnen, kuinka elämä sykkii kiivaana ja nälkäisenä suonissasi. Se saa epäilykseni haihtumaan merkityksettömänä kuin yksinäisen lumihiutaleen hipaisu sisälläni purkautuvan tulivuoren yllä. Kohotan katseeni takaisin silmiisi, jotka palavat nyt lähes mustin liekein hämärässä huoneessa. Luen niistä kuumeisena heijastuvan kysymyksen, jota et uskalla lausua ääneen. Vastaan painamalla huuleni hellästi vasten janoisina odottavia huuliasi, sinetöiden kohtalomme pehmeällä suudelmalla. 

 

Pato murtuu. Ahneesti toisiamme ahmien kietoudumme yhteen kuin hukkuvat ulapalla. Hampaasi tarttuvat huuleeni, korvaani, kaulaani. Kipu ja nautinto nivoutuvat toisiinsa erottamattomaksi mielihyvän kudokseksi, joka saa minut tuntemaan itseni elävämmäksi kuin koskaan. Hengityksesi ihollani on yhtä aikaa tulta ja jäätä, kun matkan karhentamat kätesi alkavat sivellen riisua vaatteita yltäni paljastaen vartaloni sitä palvoville huulillesi. Kuin arkeologi, joka sivelee vuosituhansien tomua jonkin löytäjäänsä kärsivällisesti odottaneen mittaamattoman arvokkaan aarteen yltä, paljastat vähä vähältä pinnan alla piilossa odottavan todellisen loistoni. Ilman tietoista päätöstä avaan vapisevin käsin lantiovyöni soljet. Lattiaan putoavien aseideni raskas kolahdus saa sinut hetkeksi jähmettymään, ja katseesi hakeutuu jälleen kysyvänä silmiini. Kohtaan sen vakaana. En ole ikinä ollut näin varma mistään. 

 

Riisut paitasi ja hetken vain seisomme vastakkain kuin ne hämmentyneet lapset, joina kumpikin tälle matkalle lähdimme niin kovin kauan sitten. Jokainen kehosi luomi ja arpi on minulle niin tuttu, mutta kuitenkin tänään täysin vieras. On kuin olisimme tulleet kokonaan eri ihmisiksi täällä kuun ja takkatulen valaisemassa kivisessä huoneessa. Ei yhteisiä muistoja, ei menneitä taisteluita, ei petoksia eikä pelkuruutta. Vain kaksi palavaa sielua etsimässä täyttymystä toisistaan. 

 

Käteni ojentuu koskettamaan leukasi karheaa kaarta. Annan sormieni vaeltaa rintasi yli, kylkesi kiivaasti kohoilevaa rinnettä alas lantiollesi ja lopulta paljastamaan sen osan sinusta, joka on vielä katseelleni ja kosketukselleni kartoittamatonta maata. Kasvosi kuvastavat lähes sietämätöntä nautintoa ja tuskalliseksi yltyvää halua. Huuliltasi purkautuva ääni saa maailmani huojahtamaan kannattimissaan. Kaiken sen takana varjon lailla häilyvä pelko tuntuu liukenevan vähä vähältä olemattomiin jokaisen käteni liikkeen mukana. 

 

Tartut käteeni ja johdatat minut vuoteeseen otteella, jonka tunnistaisin kaikkien maailman kosketusten joukosta. Samalla vakaalla otteella olet lukemattomia kertoja johdattanut minut tanssiin tai taisteluun, turvaan tai tulta päin. Maailmat ja todellisuudet asettuvat limittäin, aika kiertyy kehäksi, sinä ja minä haihtuvat turhina käsitteinä olemattomiin. On vain me, ja koko universumi tuntuu kiertyvän keskipisteemme ympärille, kun viimein vaivut ylleni voimakkaana kuin lähestyvä hyökyaalto, hauraana kuin syksyn ensimmäisen pakkasaamun timantit niityn hämähäkinseiteillä. Ääneni on niin käheä, että hädin tuskin tunnistan sitä itsekään, kun kuiskaan huulet korvaasi hipaisten: "Riko valasi. Tarvitsen sinut kokonaan. Nyt. Riko se." 

 

Hetken katson silmistäsi sisään suoraan sielusi syvyyksiin, kun taistelet valitaksesi meidän ja valasi välillä. Tiedät, että se rikkoisi yhtä lailla minunkin valani, ja siksi tuo raastava epäröinnin hetki on aavistuksen verran helpompi kestää. Lopulta katsot takaisin minuun. Viimeinenkin verho on pudonnut katseestasi ja välillämme virtaa puhdas, pidäkkeetön, sanoinkuvaamaton voima. 

 

Tuo viimeinen sekunti ennen kuin yhdellä hitaalla, kaiken oikeaksi tekevällä liikkeellä viimein täytät minut, on se hetki joka säilyy mielessäni kristallinkirkkaana aina päivieni loppuun saakka. Siinä sekunnissa vannomme katseillamme uudet, äänettömät valat toinen toisillemme. Valat, jotka kantavat läpi tämän elämän ja kaikkien seuraavien. Valat, joita kaikki jumalatkin tuntuvat kääntyvän kuulemaan kun sinetöimme ne huokauksin, suudelmin ja kuiskatuin ylistyksin yön ja koko universumin keinuessa kanssamme kohti aamua. 

 

"Ei tule elämää, etten sinua löytäisi.

Ei sellaista pimeää, joka meidät erottaisi. 

Ei voimaa suurempaa kuin rakkaus. "