Nimetön

Sitä vaan kävelee ympäriinsä,
katselee maisemia, muita ihmisiä.

Hymyilee,
kun näkee kaksi ihmistä käsi kädessä.

Herkistyy,
kun saa tästä mieleensä muiston.

Irvistää sisäisesti,
kun muistaa miksi kyseinen muisto on menneisyyttä.

Pyyhkii kyyneleen poskeltaan,
kun tajuaa kaipaavansa uusia muistoja.

Ja kun mielessään assosioi ihmisiä, tilanteita, tunteita, muistoja,
liittää ne johonkin musiikkiin.

Sitten kuuntelee kyseistä musiikkia, jotta muistaisi tunteneensa jotain.

Sanoo kaikille jotain ihan muuta,
vaikka tietää valehtelevansa.

Tietää keksivänsä tekosyitä,
välttelevänsä tahallaan,
mukamas suojelevansa itseään.

Hetkittäin päästää itsensä irti,
unohtaa menneen.
Mutta odottaa edelleen salamaniskua,
sitä, jonka on joskus aiemmin tuntenut.

Odottaa jotain, jolla olisi avain mystiseen lukkoon.
Lukkoon, jonka on itse aktivoinut.