Aamu pisteli kirpeänä paljaita käsivarsia ja olkapäitä. Huone oli kylmä, mutta onneksi vieressä lepäsi raukea ja lämmin tyttö, hiukset takussa ja sotkuisina tyynyllä. Kun liikahti hieman, pystyi tuntemaan hänen kuumuutta huokuvan kylkensä omassaan, ja jos oikein oli rohkea, saattoi painautua aivan kiinni häneen, jolloin kaikki kylmyys katosi samantien. Minä en ollut rohkea, vaikka tiesin hänen pitävän minusta. Tiesin myös, ettei minulla kuitenkaan ollut hätää, sillä sinä hetkenä kun hän heräisi, hän painaisi siron vartalonsa minuun, ojentaen kädet pitkiksi ja venyviksi, kietoen ne kohoilevan rintakehäni ympärille. Silloin olisin turvassa.
Mutta joka kerta kun hän käänsi selkänsä minulle, minut valtasi levoton olo. Aivan kuin hän olisi sulkenut itsensä minulta, eikä hän olisikaan enää minun. Aivan kuin hän olisi jättänyt minut ulkopuolelle elämästään. Joka kerta kun hän käänsi selkänsä, hän tuntui olevan niin saavuttamattoman kaukana, ulottumattomissani. En tiennyt mitä tehdä.
Jossain vaiheessa nukahdin katsellessani hänen kapeaa selkäänsä. Mutta en ikinä päässyt levottomuudestani, ja varsinkin uniin tunne tuntui hyökkäävän säälimättömänä ja julmana. Unissa näin hänen istuvan korkeiden kerrostalojen katoilla ilmeettömänä. Kiipesin ylös, mutta yhtäkkiä hän olikin jonkun aivan toisen talon katolla. Kun lopulta saavutin hänet, hän seisoi jähmettyneenä reunalla. Näin kuinka hänen jalkansa nousi hitaasti maasta ja astui reunan yli, pieni vartalo kadoten ja vajoten kuumuudesta värisevään ilmaan. Juoksin reunalle ja yhtäkkiä kuulin naurua selkäni takaa. Käännyin ja siellä hän olikin, muutaman metrin päässä, kasvot vääntyneenä järjettömään ilmeeseen, kuin jonkinlaiseen vahingoniloiseen irvistykseen. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen, mutta sitten minä horjahdin ja tipuin. Hän oli työntänyt minut alas.
Heräsin kylmissäni.
Hän oli poissa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
