Surusen muruset

-


Niin kivellä istui.

Aamun valoa väisti ja päätään väänsi.

-

Tunsi menneiden lämmön kämmentä vasten,
karheuden kiven tunsi. 

Kuin nukkuneen karhun halausta 
pitel.


-

Eikö halunnut irti päästää, 
surulleen rakas, ja surulleen tuttu.


-


Ne vierineet kivet muisti,

rantamien taa,
puskista valuvien tuppaiden alle hautautuneet.


Niiden pinta oli säröjä täynnä.


-

Ei osannut korjata niitä.

Ei osannut korjata!


--

Ja se nimeämätön kaiho taas valui
rantoja pitkin, hengitystään pitel,

ajatusten kuopissa sorana rouskui.


Ja ne tuppaat
mustina sahalaita -kuvioitaan piirsi,

sieluunsa merta kun peilas.


--


Niin tunsi
et mentävä oli.

Oli kivistä ja koloista

kämmenet nostettava,

juuriset sormet kalliosta nyittävä.

-

Oli luovuttava,
vedettävä tuppaista ja
juuria venytettävä.

Oliko luovutettava ja tyynnyttävä kutsuvaan tuuleen. 


-

Vielä kääntyi ja murusia helmaansa kääri, surusia kahlas.


-

Se valo oli liian kirkas,

epäilyttävä.


-


Voisiko sellaiseen luottaa, jonka surusetkin

kirkkaana loistaa.


-