Hiekkaranta

Istun kalliolla ja katson miten veden pinta
on rikki ja vaahtoutuu rantaa vasten.
Kahdet jäljet vierekkäin elämäni hiekkarannalla,
toiset katoavat aina vaikeimpina aikoina.

Niinä aikoina et hävinnyt elämästäni,
vaan kannoit minua
ja minä sinua.

Eikä se polku ole loputon,
jäljet loppuvat tähän kallioon
vaikka ranta jatkuu sen jälkeenkin.
Tämä kallio on se viha ja suru
mikä erotti meidät toisistamme.

Ei se auta vaikka yrittäisin kantaa
sinusta muistuttavat tavarat pois,
polttaa kaikki kirjeet.
Sinua ei pysty siivota sydämestä vaikka
tavaroistani voinkin.

Kun yrittää hangata tahraa matosta
se leviää.
Kun yritän antaa itselleni anteeksi että
yritin unohtaa,
tulee vain suurempi ikävä.

Jos et kuule kuiskaustani simpukassa,
etkä näe viestiä jonka kirjoitin veteen.
Tulee sade joka pyyhkii jäljet pois.