Nuori kellotyttö

Aurinko paistoi inhottavasti ikkunasta suoraa silmiini, kuten aina. Olin unohtanu sulkea verhot pitkän päivän jälkeen. Nousin unisena ylös ja katsahdin kohti kelloa. Oli aikainen aamu, linnut lauloivat ja kostea ilma tuoksui ihanalta.
    Aamupalana minulla ei ollut oikein mitään kummoisempaa. Pari kuivaa leivän palaa ja hiukan vettä päälle. Äiti ei koskaan ehdi käydä kaupassa, vaan joudun tehdä ostokset itse, mikäli äiti muistaa jättää hiukan rahaa kotiin. Katsahdin ikkunasta ulos kohti pihalla tököttävää lintulautaa. Muutamina kesinä sinne oli pesinyt pieni lintupariskunta, mutta tällä kertaa lauta oli tyhjä. 
    Oli lauantai ja kävelin katua pitkin kohti läheistä kauppaa. Äiti oli onneksi jättänyt edes hiukan rahaa, mutta luultavasti vain itseään ajatellen. Hän ei koskaan jaksanut tehdä itse ruokaa, joten varmaan oletti, että valmistaisin sen hänelle valmiiksi. Päätin ajanvietteeksi käväistä tutussa kelloliikkeessä. Olinhan käynyt siellä jo pienestä pitäen tutkimassa noita ärsyttävästi raksuttavia kapistuksia. Yllätyksekseni, kun avasin kaupan oven ja katsahdin tiskille, en nähnyt tuttua ystävällistä vanhusta tiskin takana, vaan nuorehkon naisen alun. En aluksi kysynyt vanhuksesta mitään, vaan katseskelin hiljaa seinillä roikkuvia kelloja. Ne raksuttivat rennossa tahdissa, joka luultavasti jäisi soimaan päähän pidemmäksikin aikaa. Lopulta päätin ohimennen kysäistä tytöltä, mihin tämä vanhus oli kadonnut. Tyttö oli hiljaa pitkän aikaa, kunnes nyyhkäisi ja avasi suunsa. Järkytyin kuulemastani ja mutisin anteeksi.
    Illalla päivän askareiden jälkeen tuijotin kattoa ja mietein aiemmin tapaamaani tyttöä. Päätin seuraavana päivänä käväistä uteliaisuudesta uudestaan tämän puodissa. En tiennyt johtuiko se myötätunnosta, muistoista, vaiko kiinnostuksesta tätä henkilöä kohtaan. Tyttö oli hiukan hämmentynyt, kun saavuin uudestaan ovista sisään. Hän näytti nikkaroivan pientä kauniisti kaiverrettua kelloa. Ohimennen kysyin tämän pienestä projektista. Hän sanoi jatkavansa vanhukselta jäänyttä pientä kelloa parhaansa mukaan. Tämän kellon olisi pitänyt kuulemma olla lahja vanhuksen ystävälle. Tyttö hiukan punastui kehuessani tämän kelloa.
    Kuukaudet kuluivat jokseenkin nopeasti vieraillessani päivästä toiseen kellotytön luona katsomassa kellon edistymistä. Pian oli jo joulu. Tyttö hiukan punaisena änkytti, että suostuisinko katsomaan hänen kanssaan uudenvuoden ilotulitusta. Enhän minä voinut sanoa ei, joten myönnyin tämän pyytöön. Uusivuosi tulikin jo piakkoin, ja istahdimme hiukan lumiselle puiston penkille rakettien noustessa ilmaan. Kaunista katseltavaahan se oli, mutta katseeni tuntui jäävän aina vain pidemmiksi ajoiksi kellotyttöön. Kävelimme kellotytön kodin luokse. Olin jo lähdössä, kun tyttö pyysi minua odottamaan hetken. Hän juoksi nopeasti sisälle, ja palasi hetken päästä takaisin tämä pieni kello sylissään ja ojensi sen minulle. Luonnollisesti punastuin ja änkytin kiitokseni hänelle. Olimme kummatkin ihan punaisia. 
    Aika kului ja ystävänpäivä tuli. Kävelimme käsi kädessä tuossa samaisessa puistossa, jossa olimme katselleet ilotulitusta. Tällä kertaa istuimme siellä pidempään, koska tahdoimme katsoa tähtiä yhdessä. Tähtitaivas oli kaunis, mutta niin oli myös muuan kellotyttö. Oli hiljaista, ja tuijotimme toisiamme hartaasti. Nojauduin hiukan lähemmäksi, ja hän painautui minua vasten. Emme hämärässä nähneemme toisiamme kunnolla, mutta kuin luonnostaan painoin huuleni kellotytön omia vasten. Tähdenlennot lentelivät yläpuolellamme meidän unohtaessamme kaiken turhan ympäriltämme. Millään ei ollu väliä. Se oli meidän oma pieni hetki. Kaikki tapahtui nopeasti, mutta se oli silti elämäni yksi parhaimmista kokemuksista.