transformaatio

Istuin sunnuntaiaamuna keittiön lattialla ja luin Hesaria. Aurinko heijasteli ikkunalaudalla nököttävän viherkasvin lehtien lomasta. Vinyylisoitin soitti olohuoneessa rätisevää jatsia. Ilma oli lämmintä, juuri sopivasti seisonutta, tuoksui paahtoleivältä ja unisuudelta.
Äiti asteli keittiöön ja korjasi voipaketin pois pöydältä. Väistäessään minua löi varpaansa pöydänjalkaan ja kirosi. Pomppi hetken ja rytisti kulttuurisivut.
- ”Eikö sulla muka ole parempaa tekemistä?”, hän kysyi närkästyneenä.
- ”Ei itse asiassa, mä olen tehnyt kaikki hommat ja ajattelin nyt ihan vaan olla.”
- ”Ai jaha.”, äiti tokaisi ja nojasi pöydänkulmaan minua tuijottaen. Laittoi toisen käden uhmakkaasti lantiolle ja kysyi. ”Onko huone siivottu?”
- ”On.”
- ”Pyykit pesty?”
- ”On.”
- ”Lähestyviä tenttejä?”
- ”Ei.”
- ”Kirjoitettavia esseitä?”
- ”Ei.”
- ”Työvuorolista seinällä?”
- ”Jep.”
Vastaukseni olivat lähes välinpitämättömiä. En nostanut katsettani lehdestä, vaan jatkoin rauhallista lukemista. Varpaani naputtivat lattiaa musiikin tahdissa. Nostin katseeni vasta, kun äiti päästi pihahtavan, ärsyyntymisestä täyttyneen äänen.
- ”No mikä riivaa?”, kysyin lempeästi.
- ”Riivaa? Minua?? Ei mikään!” Äiti kuulosti suuttuneelta.
- ”Sun pitäisi rauhoittua vähän, älä ole noin kireä. Nauttisit kun sullakin on vihdoinkin vapaapäivä eikä kiirettä mihinkään. Lähtisit vaikka kävelylle, tuollon tosi hyvä sää.”
Laskin katseeni takaisin lehteen ja aloin viheltää hampaitteni välistä. Äiti yskäisi. En reagoinut. Yskäisi uudestaan, kurluttavasti, lujemmin. Katsahdin häneen.
- ”No?”
Punaisuus alkoi levitä kaulasta ylöspäin, tavoitti leuan, posket ja päättyi otsasuonen sykkiväksi kohoumaksi. Äidin lahkeesta pilkotti johto, joka hiljalleen ryömi kohti pistoketta, saavutti sen ja painautui siihen kiinni.
- ”Niin että mikä on? Olenko mä tiellä? Pitääkö tehdä jotain?”
Olkapäästä lantiolle asti riittävä käsivarsi alkoi pikkuhiljaa muuttua pyöreämmäksi ja vaihtoi väriä. Kyynärpään kohelo kulma hioutui pois ja tuli sulavaksi kaarteeksi. Porkkananpunainen, muovinen kannunkahva sopi äidille kuin olisi ollut siinä aina. Äidin jalat liimautuivat yhteen, muovautuivat yhdeksi lasiseksi putkeksi. Äiti alkoi lyhentyä ja levetä. Punaisten tohveleiden silkkivuori koveni, kunnes oli rautaa. Äidin päästä alkoi nousta höyryä.
Katselin häntä. Äiti oli nyt jostain vihainen. Olinkin jo odottanut tätä. Äidillä oli ollut stressiä ja kiireitä, mutta silti hän oli käyttäytynyt yllättävän leppoisasti, oli ollut hyvällä tuulella ja iloinen. Nyt, sunnuntaiaamuna, oli kasaantuneen paineen aika purkautua.
- ”Niin että voinko mä tehdä jotain? Miksi sä olet vihainen?”
Yhtäkkiä äidin päälaki lähti liikkeelle, nousi kiinnittyneenä niskanikamiin ja selkärankaan. Äidin pää oli muovinen ja ontto, alaspäin kapeneva kartio. Pään irronneesta lakiosasta alkoi tippua vettä äidin kartiopäähän. Kaulasta näkyi kuinka tummennut vesi tippui edelleen äidin muuhun, lyhenneeseen kannuruumiiseen. Höyryä nousi paljon.
- ”Mä en enää kestä, en kestä! Työpaikalla on niin turhauttavaa ja tytär kuluttaa vapaapäivänsä laiskottelemalla eikä mikään onnistu ja väsyttää niin pirusti enkä minä tiedä mitä tämän seonneen perheen kanssa pitäisi edes tehdä ja koirakin on taas juoksussa ja...”
Sanavuodatuksen loppu sekoittui kuumenneen veden viime tippojen ropisevaan pulputukseen. Pöydänkulmalla seisoi kaunis punainen kahvinkeitin. Otin kaapista mukin ja kaadoin sen täyteen kuumaa, höyryävää juomaa. Maistoin.
- ”Kitkerää”, totesin irvistäen. Huoneistossa kaikui enää vain unelias jazz.