Sinun kasvosi minua kuluttavat

Aamun hämärässä
usvan kietoessa hauraaseen harsoonsa
sydämeni sirpleita keräillen
sukellan harmauteen
antaen sen ympäröidä itseni

Aamun viileydessä
putoaa päälleni muutama suuri pisara
kuin taivas itkisi puolestani

Minä yritän päästää irti sinusta
myös itseni vuoksi
vaikka tiedän sen olevan vaikeaa,
onhan se ollut sinullekin
lähes mahdotonta

Yötaivaan tähtien ja kuun loisteen tavoin
sinä olet pimeyttäni valaissut
auringon lailla lämpönä ja valona
sisimpääni hehkuasi loistanut

Sokaisten minut kirkkaudellasi
niin, etten muuta ole nähnyt

Sinun kasvosi minua kuluttavat
korventavat sisintäni
Sinun kauneuteesi minä
lähes itseni kadotin

En minä ole osannut,
en halunnut päästää irti
yhä uudelleen sinun kasvojesi äären
minä palasin ja palaan kai vieläkin
vaikka tiedän, ettei minusta ole
ystäväksi sinulle

Rakkauttasi, 

          kosketustasi 

                kiihkeyttäsi

                   

                    SINUA

                

                minä janosin

                 

               Sinua rakastin

Ei kahdesta rikkinäisestä
ehkä tulekaan yhtä ehjää
ei rakkaus yksin riitä
kantamaan huomiseen

ei minulla ole lupaa
eikä varaa
tämän enempää
rikkoa sinua
eikä itseäni

Hauraan harmauden ympäröidessä
on tullut aika antaa periksi


Minä yritän päästää irti
että voisit tulla ehjäksi
tai edes päästä siihen
mitä sinulla oli

Lennä, keijuni, lennä

lennä kauas ja korkealle
löydä etsimäsi ja rauha sisimpääsi

Toivon, että näet kauneutesi
minkä minä sinussa olen nähnyt

Sinua minä rakastin
ja rakastan vieläkin