Menneisyys edessäni

Siinä se seisoo, vuosien jälkeen.
Yhtä huumaavana kuin silloinkin.
Sen katse pälyilee ja väistää,
kun se kertoo elämästään.

"Mulla on kahden kuukauden ikäinen tytär"
Hymyni kestää, vaikka katse sumentuukin;
ethän sä halunnut perhettä!
Et niin, mun kanssa.

Pommi toisensa jälkeen tekee tuhojaan,
eniten se viimeinen.
"Mä en pysty lähtemään, tästä sun luota"
se sanoo, poimii mun hupparin narut käteensä,
vetää lähelleen ja suutelee.

Mä katson kun se kävelee pois, askel hieman horjuen.
Lasten ja humalaisten suusta kuulee totuuden.
Kuuleeko?