Ei tullut koskaan satua, katkesi keijuilta siivet
kun jättiläiset talloivat viimeisimmät alleen
minä odotin jotain kaunista, jotain niin pysyvää
ristiriidoissa huutavia solmuja toivoin jonkun toisen vaivihkaa aukovan
ja vaikka loin kauniita välähdyksiä, loin rohkeutta
uusia värejä kaikkialle
niin vieläkin kaipaan sitä jotain, joka ei tässä maailmassa
pääse koskaan esille
niin ihmeellinen on tämä rakkauteni, ei se sammu, ei vaikka puukolla rintaani viillettäisiin
mutta aina uudestaan palaan samaan kohtaan toteamaan, yhä minä olen ihmisten keskellä niiden olentojen, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähään, tyytyä siihen, mitä ympärillään tuntevat, vaan uuden ja vielä uudemman kaipaavat aina vaan kokevan
ja siksi ovat minunkin siipeni aivan kuin tuon liiskatun keijun, jättiläisen jalan alla tallotut, palasina tyhjään kadotetut
tipunkohan lopulta jaloilleen, vai tipunko niidenkin alle
vai nousenko suoraan ylös, lennän taivahalle, kohti kauneutta loputonta, kohti valoa auringon lohdutonta
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Pohtiva, herkkä runo
Se on onnea jos omille jaloilleen tipahtaa. Silloin kelpaa telluspallolla pollevana tallustaa.