Vampyyrisydän

Yön pimeimmät tunnit
nuo hiljaisimmat koko vuorokaudesta.

Hiljaista.

Ja taas katson taivaalle, kuvittelen.. haaveilen.
Lentäväni, omistavani siivet.

Kuin anellen käännän katseeni taivaalle, kuin toivoen, odottaen, että yön olennot tulisivat hakemaan.

Savu kirvelee kurkussa, on pakko hengähtää.

On kylmää, vaikka ulkona on lämmintä lähes 30 astetta.

Kiroan ja vedän hiilimonoksidi-terva-nikotiini-sekoitusta keuhkoihini. Mietiskelevällä imaisulla.

Palaan ajassa vuosia taaksepäin, kun olin vielä lapsi.
Istuen eteisessä, itkien.
Yht'äkkiä olen kymmenen. Pimeää.
Vaiko kahdeksan? Saamassa todistusta.
18, muuttamassa omaan kotiin.

Taas tässä. Olo niin ja näin.
Huomaan myrkkyni ehtyneen ja kaivan toisen.
Mutta... en pysty.

Juuri niin. Taas tuo sama aivan käsittämätön tyhjästä putkahtava olotila.

Mikään ei taas hetkeen merkitse mitään.
Ei itseasiassa ole merkinnyt vuoteen. Ihan sama.
Tai no, ei ihan. Kyllä! Ei! Helvetti.

Edelleen pihalla, niskat jumissa, ajatusteni vankina.
Olo on tyhjä. Auttaisikohan ruoka? Niin varmaan! Musisointi? Ei, poltanpa siis.

Pyörryttää. Sen siitä saa.
Menen sisään, ja alan kirjoittamaan runoa.
Hieman pidempää kuin yleensä.

Se on tässä, luit sen juuri.

Jos vielä mietit, mitä mietin, tai mikä oli tämän runon tarkoitus, et luultavasti saa tietää, koska en itsekään tiedä. Vielä...