Ravenild

Mikään ei oiekin tunnu miltään. mahassa velloo edelleen se paha olo mikä ei sielua enää riivaa. Miksi minut on niin vaikea hyväksyä? Juuri tällaisena, viallisena, mutta minuna. Kai se on niin, että ihmisen, joka on kasvanut tasapainoisissa oloissa, on vaikea ymmärtää millaista tuskaa voi jokin pienikin asia aiheuttaa tällaiselle traumakimpulle kuin minä. En minä valinnut tätä, en valinnut elämääni. En minä haluaisi rypeä ahdistuksessa. En todellakaan.

Olen persona non grata. Ei toivottu henkilö. Minut on helppo sivuuttaa monessa asiassa, unohtaa. Olisinko toivottu jos olisin normaali? Terveen kirjoissa? Nyt olen vain pettymys useille ihmisille. Onneksi sentään elämässäni on muutama ihminen, joihin voin luotta. Voin luottaa siihen, että he pysyvät rinnallani vaikka mikä olisi. He hyväksyvät minut tämän sairauteni kanssa. Kaikkine traumoineni. Se on jo enemmän kuin monella muulla. En vain sovi siihen täydellisyyttä tavoittelevaan kuvioon. Kun kaikki ovat terveitä mieleltään. Pitävät onnellisuutta ja tasapainoa itsestäänselvyytenä ja katsovat vinoon minun kaltaisiani elämän hylkiöitä. Haluan olla avoin ja tunnustaa kaikille etten ole terve. Se on helpompaa minulle, vaikkei ehkä niille kenelle tämän asian paljastan. Miksi joidenkin on niin vaikea enää tällaisen paljastuksen jälkeen käyttäytyä normaalisti minua kohtaan? Muutun yhtäkkiä oudoksi, joukkoon kuulumattomaksi (jos olen siihen ikinä kuulunutkaan). Seurassani ollaan vaivautuneita, ei osata/haluta olla kuten ennenkin. Minua ei kutsuta enää mukaan mihinkään. Helppo sivuutettava tosiaan. Vähätellään pahaa oloani, sanotaan: 'Ota itseäsi niskasta kiinni, ryhdistäydy, ole normaali'. Jos olisin kuin rakkaani ex, hyväksyttäisiinkö minut silloin? Sopisinko silloin mukaan siihen "normaaliin" kuvioon? Olisinko silloin tervetullut?

Kiitos heille jotka tietävät minusta ja ongelmistani, mutta pysyvät siitä huolimatta vierelläni selkä suorana, häpeämättä. Kiitos kun jaksatte minua ja satunnaisia pahoja jaksojani. Kiitos kun puolustatte minua niitä vastaan, jotka eivät voi minua ja minulaisiani kestää. Teitä ei ole montaa, mutta olette minulle sitäkin tärkeämpiä.