Kaiken draaman jälkeen jäin kotiin...en halua harteilleni toisten ihmisten pahaa mieltä. Sitä taakkaa en enää jaksa kantaa. Tuli jo siitä itselle kamala olo kun aiheutin Henrille pahan mielen. Olen aikuinen ihminen, kyllä minun pitäisi kestää vaikka miten paha olo tulisi. Vaikka itken silmät päästäni niin en minä siihen kuole. Ahdistus, joka minua on seurannut taas muutaman päivän, ei väisty. Mahaani se on kääntänyt ympäri ja ympäri, saanut minut olemaan kuin horkassa. Lisää lääkkeitä, eiköhän se siitä. Tuntuu, etten sovi oikein mihinkään. Tuntuu ettei minusta pidetä. Tuntuu niin epäreilulta. Olen katkera ja vihainen ihminen, myönnetään. Olen aina saanut pärjätä yksin tilanteessa kuin tilanteessa. Se on enemmän katkeroittanut kuin auttanut minua vahvistumaan tai jotain. En vieläkään osaa elää tämän sairauteni kanssa. En tiedä mikä kaikki kuuluu tähän sairauteen, mikä kaikki posttraumaattiseen stressiin (vai mikä se nyt oli). Olen saanut huonon alun elämälleni ja se on sotkenut kaiken. Minusta kasvoi kaikkea muuta kuin normaali ihminen. Häpeän ja vihaan itseäni. Teen niin mitättömistäkin asioista draamaa. Teen niin vaikken tahtoisi. Minulla ei ole normaalin, tavallisen ihmisen kykyä ottaa asioita vastaan tyynesti tai niinkuin ne ovat. Jokin mitätönkin asia saattaa saada minut suunniltaan raivosta tai itkemään hysteerisesti. Eikä hyperventilaatio, paniikkikohtaus tai fyysiset ahdistusoireetkaan ole minun elämässäni mikään ihmeellinen asia. Monet varmasti halveksuvat minua. Kun olen vain heikko ja typerä, laiska, en vain ota itseäni niskasta kiinni jnejne. MINÄ EN VAIN VOI TÄLLE MITÄÄN! Odotan terapiakutsua, mutta se saattaa vielä kestää.
Olen alkoholistin lapsi, ja tähän asti olen ajatellut ettei se mitenkään ole minuun vaikuttanut. Olen vähätellyt asiaa kuten kuulemma alkoholistien aikuiset lapset usein tekevät. Viime aikoina olen vasta alkanut tajuamaan miten suuri asia se oikeasti on, miten paljon se on elämääni vaikuttanut, lähinnä pahassa. Vieläkin tekisi mieli vähätellä koko asiaa. Äitini ei juo, isäni taas ei liiemmin ole elämässäni ollut. Ei meillä ollut väkivaltaa. En osaa edes sanoa mitä oli. Isä usein humalassa, äiti pahalla mielellä. Sitten ero. Miten lie elämänkaareni tähän asti on minun psyykeeni vaikuttanut..Sitä tahtoisin siellä terapiassa alkaa käymään läpi. Ehkä minustakin tulee lähes yhteiskuntakelpoinen ja lähes normaali ihminen. Vielä joskus.
Olen kamalan yksinäinen. Pelkään olla tunteideni kanssa yksin. En haluaisi kohdata näitä tunteita. En mennä kylmään ja tyhjään sänkyyn illalla. Hylätyksitulemisen pelko on suuri. Kipu sisällä mahdoton.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
