MäYrIs

Kuin nunna kaavussaan, kulkee hän kujaa kapeaa.
Ei aurinkoa hän nää, katse pysyy paikallaan.
Puiden oksat valoa heijastaa, vaan hän kulkee kaavussaan.

Mieli on sodasta palanneen sotilaan, särkynyt, hajallaan.
Jatkaa matkaa edelleen, ottaa askeleen, hiljalleen.
Ei ole kiire minnekään, ei enää milloinkaan.

Lintu sirkuttaa oksallaan, kutsuu ehkä kumppaniaan.
Laulu linnun on vain.
Ääni hiljaisuuden.
Nostamatta katsettaan, jatkaa hän kulkuaan.

Ei jaksa enää hengittää.
Askeleet häntä vielä kuljettaa, vaan ei kauan, jos sitäkään.

Levenee polku, solisee puro, laulaa lintu oksallaan.
Saapuu rantaan joen, pienen ja ihanan.
Vehreän.
Nostaa kaavun kasvoiltaan, huokaisee ja käy nurmelle istumaan.

Säde auringon lämmittää, paha olo hellittää otettaan.
Varovasti hän hengittää ilmaa parempaa, kehon jännitys laukeaa.
Ja käy hän ruohikolle makaamaan.

Katselee silmillään avaraa maisemaa, taivasta siniseen menevää.
Saa uutta voimaa hän, olla sitä enemmän.
Aurinko hänen kaapuaan sulattaa, tulee kuuma ja hän sen pois ottaa.
On alasti luonnonhelmassa, vapaana tässä.
Elämässä.

Ei mieli enää sotilaan, ei taistelussa kuolleen.

Hengittää ilmaa sisäänsä, varastoi sitä itseensä.
Ottaa käsiinsä puron vettä raikasta ja kastelee sillä itsensä.
Kerää kaavun mukaansa, ei laita sitä päälleen, vaan kevyesti siihen kietoutuu.

Ei mene vanhaa tietä takaisin, ottaa sivulle askeleen ja jatkaa matkaa, hymyillen.