körsseli

“Äiti, koska me ollaaan perillllääääää….” kuuluu jo viidennen kerran. Vedän syvään henkeä. Lasken kolmeen. Haravoin kasaan kaikki viimeiset kärsivällisyyden rippeet, jotka sisimmästäni saan ongittua, ja vastaan: “Ihan kohta kulta, ei enää kuin vähän matkaa niin ollaan metsämeren reunassa.”

“Mutta äitiiiii! Minä haluan metsään jo nyt!” ärsyttävä ääni vaikeroi. Huokaisen.

 

En ihan ymmärrä kuusivuotiaani innosta kihelmöintiä. Itseasiassa en ymmärrä sitä lainkaan. Ainoaa kihelmöinti, jota Merimetsän ajattelu minussa aiheuttaa, johtuu pelosta ja vastenmielisyydestä. En ikimaailmassa menisi lähellekään koko paikkaa, ellei se olisi ainoa vaihtoehto. Mutta niin nyt vain on, ei siitä pääse yli eikä ympäri.

 

Askellamme vaitonaisina kapeaa mutta kovaksi tamppautunutta kinttupolkua pitkin. Ympärillämme maisema on yksitoikkoisen litteä ja harmaan. Siellä täällä maasta puskee läpi  näivettynyt ruohonkorsi tai pari. Ne näyttävät säälittävän yksinäiseltä karussa ympäristössään. Maa täällä on yhtä toivonsa heittänyttä kuin ihmisetkin. En kunnolla muista aikaa ennen suuria happosateita ja Merimetsän syntyä. Muistan äitini kädet ympärilläni hänen pidellessään minua, kun sade poltti kotimme. Muistan, kun minulle kerrottiin, että oikea meri(siis se, jossa oli vettä ja kaloja ja tällaista)  oli kuivunut ja kaikki elämä sieltä oli kadonnut kuin maan nielemänä. Muistan, kun eläimet pakenivat jonnekin, Merimetsään kai. Tai sitten sen taakse, toiselle puolelle. Sinne mekin olemme matkalla.

 

“Perillä ollaan”, mieheni Gart toteaa. Nostan katseeni polusta ja silmieni eteen aukeaa näkymä ujosta ja hiljaisesta metsänreunasta. Hentoja koivuja ja leikkisä pihlajoita, muutama nuori kuusi siellä täällä. Pahamaineinen Merimetsä näytä lainkaan niin uhkaavalta kuin kuvittelin. Ehkä myytit sen syövereissä asuvista outouksista ovatkin vain tietämättömien tarinointia. Oli miten oli, metsä, jota katselen näyttää kutakuinkin harmittomalta.

“Missä se saamarin opas oikein luuhaa, senhän piti olla täällä keskipäivän aikaan. Sen puskarotan palkkaamiseen valui omaisuus, ja nyt se ei edes suvaitse saapua paikalle”, Gart alkaa marista, kun olemme seisseet metsän laidassa hetkisen.

 

Pusikosta kuuluva rapina keskeyttää mieheni tyhjänpäiväisen löpinän.  Valoon astuu villikasvoinen hahmo. Sen raajat ovat pitkät ja oudon venytetyn näköiset, ikään kuin sillä ei olisi ollut riittävästi ravintoa sen kasvuaikana. Hiukset ovat musta kiharapilvi pään ympärillä, epätasaisesti lyhyeksi leikatut. Iho on kalpea ja posket painuneet kuopalle. Oudointa tytössä on kuitenkin tämän silmät. Hiilenmustat, mutta samalla kiivasta tulta hehkuvat. En pysty katsomaan pidempään, vaan käännyn pois.

 

“Kylläpä kesti. Olemme odotelleet sinua tässä jo vaikka kuinka kauan”, Gart alkaa heti säksättää huomaamatta näköjään lainkaan, miten hurjalta ja eriskummalliselta oppaamme näyttää. En ymmärrä häntä taaskaan. Joskus mietin, miten oikein päädyin tähän tilanteeseen. Oppaamme ei vastaa Gartille mitään, alkaa vain kaivella laukustaan jotakin. Se vetää esiin nuhriintuneen palan rullalle käärittyä papaeria ja avaa sen. Kartta ei ole kovin hienopiirteinen tai kaunis, vaan se on selvästi amatöörin tekoa. Erotan kuitenkin, mitä se esittää. 

 

Merimetsän halki kulkee tasan yksi polku, josta lähtee kyllä useita haaroja, jotka jossakin vaiheessa vain katoavat metsään. Kukaan ei oikeastaan tiedä, miten nämä polut ovat syntyneet. Kenties se on ollut paikoillaan jo ennen Merimetsän syntyä. Kenties se on meidän kaltaistemme epätoivoisten etsijöiden kuluttama, ja haaraumat ovat syntyneet, kun he ovat eksyneet ja joutuneet metsän nielaisemiksi. Tai ehkä metsässä oli jokin hyvä voima, joka piti polkua auki toiveikkaille. Tai ehkä jokin piti sitä auki, jotta sinisilmäiset hölmöt uskaltautuisivat metsään ja katoaisivat sinne. En tiedä.

 

Kartalla joka tapauksessa näkyy tämä polku kaikkine haaroineen. Mustasilmäinen oppaamme juoksuttaa etusormeaan sitä pitkin metsän tältä reunalta kartan toiseen laitaan, jonne metsä päättyy. Hän katsoo minua silmiin. Nyökkään. 

“Haluat siis, että kuljemme tuota polkua pitkin metsän läpi? Kiitos ja kumarrus, emme me kai noin suoralla tiellä opasta tarvitse. Noniin Nita, Liam, lähdetään kohti uutta tulevaisuutta, se on vain yhden pikku metsikön päässä!” Gart innostuu. Hän ei katsonut karttaa riittävän tarkkaan. Tuijotan polun viereen piirrettyjä epämääräisiä hahmoja. Pelkoni tuota syvää synkkää metsää kohtaan herää taas eloon. Reuna onkin vain hämäystä, Merimetsä kätkee sisäänsä salaisuuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa, vaan käpertyvät hiljaa odottamaan hämärän suojiin. Sieltä olisi tosiaan mahdotonta selviytyä. Käännähdän Gartiin päin.

“Emme me selviydy tuosta matkasta yksin, katso karttaa”, vetoan häneen.

“Mitä? Ai, nuo hupsut piirrokset ovat varmaankin vain tuon huijarioppaan mainoskikka, ei sinun niistä tarvitse huolehtia. Mennään nyt vain!”

“Ei,  me otamme oppaan tai emme mene lainkaan”, vastaan itsepäisesti. En tahdo joutua syödyksi. Gart kiristelee hampaitaan ärtyneenä. Hän ei haluaisi ennakkoon maksamansa rahat takaisin oppaalta. 

“Emme me edes tiedä, onko toisella puolella käytössä sama valuutta”, ärähdän ja toivon, että hän nyt vain taipuisi.

“Höh, no hyvä on”, hän lopulta myöntyy.

 

Oikeastaan emme tiedä onko toisella puolella käytössä rahaa lainkaan. Ainoat tietomme perustuvat hämäriin huhupuheisiin ja kaikuihin tavernan nurkissa. Niiden varaan olemme nyt heittämässä koko tulevaisuutemme. Olen kuitenkin toiveikas. Kun elämä alkoi kadota kotini lähistöltä, maastani, ja koko siltä alueelta, joka nykyisin on Merimetsän tämä puoli, en voinut olla miettimättä, mihin se kaikki menee. Sen on täytynyt kulkeutua jotenkin toiselle puolelle. Mieleeni piirtyy kuva viljavista pelloista, kukoistavista hedelmätarhoista ja nauravista lapsista. Pikku Liam leikkii muiden pellavapäisten lasten kanssa auringonpaisteessa.

 

Nostamme reppumme takaisin selkään ja astumme polulle. Oppaamme harppoo edellämme pitkin, nopein askelin. Vaikka olemme vasta metsän reunassa, hän jo pälyilee varuillaan ympäriinsä. Mitenköhän hän on päätynyt tähän työhön? Hän vaikuttaa melko nuorelta, vaikka onkin riutuneen näköinen. 

 

Polku viettää koko ajan hitaasti alaspäin. Mitä alemmas menemme sitä korkeammiksi käyvät myös puut. Heleät ja nuoret puut vaihtuvat paksumpiin ja kovakuorisempiin. En enää edes tunnista niitä kaikkia. Puiden latvustot ovat tiiviit ja tummanvihreät, eikä niiden välistä näy vilaustakaan taivasta. Sitä mukaa, kun valon määrä vähenee meidän taivaltaessamme yhä syvemmälle metsään, alkaa tulla viileä. Puiden välissä puikkelehtii ilkikurinen tuulenvire, joka jäätää luita ja ytimiä.  Käärin matkaviittaani tiukemmin ympärilleni. 

 

Yht’äkkiä oppaamme käännähtää ympäri ja viittoo meitä olemaan hiljaa. Hän ohjaa meidät suuren puun juureen, pois polulta, pois näkyvistä. Pidätän hengitystäni ja puristan Liamia itseäni vasten. Hänen silmänsä ovat suuret ja pelokkaat. Gart tiirailee opastamme kulmiensa alta, selvästi ärtyneenä.

“Mitä me nyt täällä puskassa kyykimme, kuljetaan nyt kohti sitä toista reunaa eikä jäädä tänne vatuloimaan”, hän kuiskaa liian kovaan ääneen. Opas luo terävä katseen häneen. Varoittaa. Gart ei tapansa mukaan tajua, vaan ponnahtaa pystyyn ja harppo takaisin polulle ja viittoo meitäkin seuraamaan. Painaudun tiukemmin puunrunkoa vasten ja pidän Liamia tiukasti sylissäni. Gart mulkaisee meitä ja on jo tulossaa fyysisesti kiskomaan minua takaisin polulle, kun jokin saa hänet jäätymään.

 

Suuri varjo piirtyy maahan kuin synkkä pilvi. Gart tuijottaa olentoa, eikä lihaskaan värähdä. Suljen silmäni, en tahdo nähdä. Ilmaa halkoo vihlova, tuskainen kirkaisu, jonka jälkeen on kuolemanhiljaista. Pidätän edelleen hengitystä, enkä uskalla vielä avata silmiäni. Liam alkaa rimpuilla sylissäni, mutta en päästä tätä irti. Hetken rimpuiltuaan hän hiljenee ja alkaa äänettömästi nyyhkyttää. Ilmassa leijuva kostea sumu tiivistyy pisaroiksi poskilleni. Sen vuoksi ne ovat märät, eivät kyynelistä, tietenkään.

 

Minuutit kuluvat ja kyyhötämme edelleen piilopaikassamme usvan ja hiljaisuuden ympäröiminä. Lopulta päästän Liamin pois ja nousen itse hitaasti seisomaan ja pälyilen ympärilleni. Opastyttö seisoo jo polulla ja katselee ympärilleen. Otan poikaani kädestä kiinni ja vedän hänet kanssani takaisin polulle. 

 

Gartista ei ole jäljellä kuin märkä läntti polulla. Mustasilmä tyttö osoittaa jonnekin puiden väliin. Yritän kurkistella hänen osoittamaansa suuntaan. Siellä tosiaan näkyy jotakin. Kolme tummanpuhuvaa siluettia liukuu sumussa. Tunnistan kyllä, mitä ne ovat, mutta minun on vaikea uskoa. 

“Ovatko ne tosiaan…?” katson epäuskoisena tyttöä. Hän nyökkää. Miekkavalaita. Olin aina pitänyt niistä, mutta vain kirjan sivuilla hienoina piirroksina. En oikeassa elämässä ja vielä vähemmän paikassa, jossa niiden ei todellakaan kuuluisi olla. Uimassa ilmassa keskellä metsää. Ei se voinut pitää paikkaansa. Vaikka paikkaa sanotaankin Merimetsäksi, olin aina ajatellut, että nimi viittasi metsän kokoon ja läpitunkemattomuuteen, ei muuhun. Mutta nyt joudun huomaamaan olevani väärässä.

 

Kerään kamppeeni ja ryhdistäydyn. Olisi äkkiä päästävä pois täältä, pois tästä oudosta metsästä. Ties mitä outoa täällä vielä piileskelisikään. Toiselle puolelle, missä kaikki olisi hyvin. Liam seuraa haparoiden esimerkkiäni ja lähdemme taas kulkemaan, tällä kertaa ripeämmin, koko ajan vilkuillen taaksemme. Yritän olla ajattelematta Gartia. 

 

Seuraavat tunnit saamme kulkea häiriöttä. Silloin tällöin opas kuulee tai näkee jotakin, mitä me emme, ja piiloudumme. En vastustele, eikä Liamkaan. Polku alkaa nousta ylöspäin. Puut muuttuvat lempeämmiksi. Näen vilauksia pilvisestä taivaasta, ja toiveikkaana uskallan jälleen hengittää. Ilma on jo hieman lämpimämpi, vaikka alkaakin jo tulla ilta. Sydämeni takoo innosta ja helpotuksesta. Olimme selvinneet.

 

Kun lopultakin astumme ulos metsästä, odotan näkeväni sen maailman, josta aina unelmoin. Sininen taivas, vehreät niityt. Mutta näky, jonka kohtaan saa minut voimaan pahoin. Maa on samanlainen kuin toisella puolella. Näivettynyttä kellanharmautta, ei elämää. Kaikki harhakuvani hajoavat tuhkaksi. Elämä ei ollut mennyt metsän toiselle puolelle. Se oli kaikki imeytynyt metsään itseensä ja muuttanut muotoaan oudoksi, kieroutuneeksi. Elämä oli paennut ihmisiä ja piiloutunut hämärään, missä ihmiset eivät sitä häirinneet. Kaikki eläimet, siellä ne ovat. Ei muualla ole mitään.

 

“Olen pahoillani, tällaista se vain on, kaikkialla”, sanoo hiljainen, käheä ääni. Käännähdän ympäri ja katson opasta suoraan silmiin, hämmennyksen ja pettymyksen vallassa. Tyttö ojentaa minulle kartan. Nappaan sen itsellenika puristan nyrkkiini.

“Tiesit, että matkamme on turha?” kysyn. Tyttö kohauttaa olkiaan, luo minuun viimeisen surullisen katseen pikisilmillään ja kääntyy ympäri. Hän ottaa muutaman juoksuaskeleen metsään ja hypähtää sitten oksalle kadoten varjoihin. 

 

Avaan kartan ja katselen sitä. Metsä on suuri, osin vielä tutkimaton, pelottava ja täynnä elämää. Tuijotan takaisin metsään vievää polkua edessäni. Takanani ei ole mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Liam tarttuu jalkaani ja alkaa itkeä. Katson karttaa ja mietin tyttöä, mietin metsää.

“Ei hätää pikkuinen, me selviämme, me selviämme ja me elämme”, kuiskaan, ja melkein uskon siihen itsekin. Otan askeleen takaisin puiden siimekseen.