En tiiJä

Mä itken. Mä itken niin kauan, ettei mun kyyneleet enää maistu millekään. Ne valuu pitkin mun poskia, juoksee kilpaa kaulalle. En mä niitä halunnut, mutta nyt kun ovat liikkeelle lähteneet, niin valukoot. Sohvannurkka suojelee.

Mä olen neiti nötterö, sutturanuttura punaposki, se sivummaisen rivin keskipenkkityttö, joka ei koskaan jää mieleen. Mä olen keskivertoneito, lössykkälaiskiainen, ajaton ajattelija. Mä piirrän ja kirjoitan, päivästä toiseen, viikosta kolmanteen, vuodesta vuoteen ja sitäkin seuraavaan. Niin kauan mä kirjoitan, niin kauan piirrän, ettei mikään värisana voisi mun sisintäni koskettaa. Mä kulutan sanat loppuun, vien pilkut pisteineen dalmatialaisen kyljestä, varastan värit mainoksien puhuvasta maailmasta. Mä olen poistanut maailman itseltäni, deletoinut sisäisen tietokoneeni muistista.

Miksi mä en lopettanut ajoissa? Miksi mä vain jatkoin, vein rakkauden itseltäni? Mikä sai mut luomaan tuhoa, mikä pakotti viettelemään värit kehyksistään? Sillä nyt mun maailmani on tyhjä. Mä en tunne mitään. Miksi mä en koskaan pysähdy ajattelemaan?

Äitikin aina sanoi, ettei saa olla hätähousu. Aina se sitä sanoi, muttei tarkoittanut. Kyllä mä näin sen nauravat silmät ja puolivakavan suun, kyllä mä tunsin leikin sen äänessä. Silti äiti oli oikeassa, vaikkei kai sitä niin tarkoittanut. Ei saa olla hätähousu!

Mutta mä olen hätähousu, mä olen ajattelemattoman ajatteleva, ajattelevan ajattelematon. Mä rakentelen sanoja lauseista, lauseista sanoja, miten päin vain. Julisteiden julkkikset ja sitä rataa, kyllähän sä tiedät. Ja mä vaan nauran ja haistelen auringonsäteitä aamuikkunasta! Mä maistelen sinisen taivaan loistoa, tunnen lintujen laulun sydämessäni ja kuulen kuu-ukon surujoikun sävelkorvassani. Mä uskon ymmärtäväni antiikin filosofien löpinää, hammas hampaasta ja siihen suuntaan, vai miten se meni? Mä en niele valheita valheina, en faktaa faktana. Mä teen valheesta totta ja faktasta fiktion, sekoitan ne ihanaiseksi coktail-juomaksi ja länttään kirsikan päälle. Mä en tunne todellisuutta.

Koska mä olen kesätyttö, paljasvarpainen harakka, hassuttelijan perusluonteen vienyt hulluttelija. Mä oon sutturanuttura punaposki kesämekossa. Mä haluan lentää sammalen seassa, tanssia taivaalla, painia pilvien parissa ja koskettaa maailmankaikkeuden pienintä pistettä! Mä olen sarvihaaran kasvatti, villi ja vapaa, niinkuin sanotaan. Ja kun aika koittaa, mä nukahdan nukkahukan viereen, harmaan turkin kerroksiin.

Usko tai älä, tee miten parhaaksi katsot. Minä olen patologinen valehtelija, huiputan minkä ehdin, kikattaen, säälimättä! Mä olen hassunhauska tyttölapsi, joka kadotti maailmansa. Ja samalla mä olen yksin ja ihan pieni, mua pelottaa. Enkä mä mikään summerchild ole, pyhpahpoks! Vaan mä olen se, joka iltapäivällä laittaa dvd:n pyörimään. Mä olen se, joka unelmissa elää, haaveissa kelluu. Mä olen se, joka uppoutuu sadun suloiseen maailmaan, kun omansa on sattunut hukan suuhun heittämään. Mä olen se, jota ei koskaan saada kiinni!

Ja mä itken, taas mä itken, siinä sohvannurkassa. Ja mä itken niin paljon, että kyynelkanavat tyrehtyvät. Mä vihaan onnellisia loppuja.