ElämänTaiteilija

Tiedätkö sen tunteen. Sen, kun tietää että on tullut tiensä päähän. Ei ole suunnitelmia. Ei ole ketään, joka todellisuudessa jäisi kaipaamaan. Ei ketään, joka tulisi hautajaisiin.

Pappi ja kanttori. Kukaan ei tietäisi, mitä musiikkia haluaisin soitettavan. Kukaan ei tietäisi lempikukkiani. Kukaan ei tietäisi, pidinkö enemmän kesästä vai talvesta, kukaan ei välittäisi.

Mitä tapahtui? Sitä on jotenkin helppo pohtia nyt, kun on tehnyt päätöksensä. Jotenkin tämä tilanne laittaa hymyn huulilleni. Voitinpas sinut, elämä! Sinä koettelit minua. Ja minä selviydyin voittajana. Minulla on valta päättää sinut. Nyt minä olen ohjaksissa, etkä sinä ole mitään! Maailman kaikkeudesta kumitettu pieni viiva. Siinä nyt, kohta poissa.

Pidin leikkiautoista, mutta eihän sinua kiinnosta. Rakastin suklaajäätelöä, mutta ethän sinä välitä. Sinulla on kiire. Leikkiä elämää. Suklaajäätelö, leikkiautot, oranssiväri. Nyt Minua ei enää kiinnosta.

Hypätessäni täältä, läiskähdän katuun. Asfaltille. Siivoojat pesevät minun sieluni ämpäreihinsä. Ei kenties ole sielua. Ei ole helvettiä. Tai sitten on, mikä tahansa on parempi kuin tämä.
Lapset kenties näkevät Suuren Läiskähdykseni. Suuren voittoni. Tarraavat äitiinsä ja äiti peittaa heidän silmänsä totuudelta. Mutta he muistavat. He muistavat minut. Pääsen lehtiin. Varsinkin jos osun johonkin. Oranssiin pukeutunut postimies. Helppo tähdätä. Ehkä jonkinlainen merkki ylhäältä.

Mutta eihän sinua kiinnosta.

Nousen ylös seisomaan, tämä tilanne vaatii hienon lopun.

Joten näkemiin. Kaikille ja ei kenellekään.

Astun askeleen. Tähtään oranssiin.

Voitin sinut.