Karkelo

 

Kaikkien meidän hallitsija saapuu tyynenä kuin tuuleton päivä. Aamun sarastus hipelöi nukkuvia pilviä. Hallitsija laskee kätensä meidän kosteille hiuksille. Kosketuksestaan tiedämme olevamme hyväksytyt ainaiseen sykkeeseen, ikuiseen hurmioon. Nouseva aurinko paljastaa huurut maisemassa. Hallitsija lipuu usviin. Me jäämme huohottamaan kohti helteistä päivää. Hallitsijamme, kuningatar, puhaltaa meille viilentävän henkensä. 

 

Oi, mikä keinunta terälehdillä niityn kukkien, kalvolla syvän lähteen, poreilevassa purossa. Hämymetsiin rauhoittuu kansa metsäkortteiden ja liekojen sekaan. Kuusten oksien lomasta aurinko ojentaa kirkasta kättään. Tarttuessamme nousisimme, mutta viileys sammalen päällä on ihanampi. Päivänkehrä kiertää. Lintujen laulut ohenevat autereen väreilyyn. Kaiut jää jäljelle.

Mistä sade tuli? Se yllätti kaikki. Äkkiä ryöppysi lämpimästi ja pienesti jyrähteli. Horrostaneet kasvit möyhivät itseään, hinkuvat pisaroiden perään. Sade kiersi yllämme ympyrää. Loittoni, tuli lähelle. Pilvet eksyivät kuusten latvoihin. Kotiaan löytämättä satoivat pois, valuivat päällemme, ja me siristelimme koko naamalla kohti. 

 

Kaste kimmelsi. Se oli toteen käynyt kauneus ja unelma. Keräämme kastehelmiä silmillämme, talletamme mielen vaasiin. Kaste, kimallusta pelkkää. Helisevää valoa. Enkelit ja keijut käyvät juomassa. Haltiat ja velhot nauttimassa. He pyytävät meitä osallisiksi. Kuinka uskaltaisimme, ettemme tuhoutuisi… Ja aikaillessa myöhästymme atrialta. Jumalten ruoka haihtuu hymisten. Iltapäivän aurinko vilkuttaa nälkäisille.

 

Kuu, kaikkien kaveri, on hiipinyt salaa metsän ylle haaleana kuin planeetan haamu. Valmiina tanssittamaan tähtiä, väistämään komeetan iskuyrityksiä. Kaukaa avaruudesta kuuluu mustan tyhjyyden murina. Tuuli huitoo pilvihiukset kuun naamalta, ja äkkiä on ilta. Aurinko piilottaa kuumeisen otsansa kukkuloiden reunalle. Meillä on hämmennys. Nytkö jo tuli yön ovenvartija luoksemme? Nytkö jo se himmentää valot? Pyytää astumaan peremmälle samettilaskoksiin?

Rätisten syttyvät virvatulet. Sykkivät ensin epävakaasti, sitten jäävät loimottamaan sini-punaisin liekein. Liekit hypähtelevät, leikkivät kanssamme hippaa. Ne saavat kiinni, me emme. Liekin kosketus värisyttää olomuotoamme. Olemme lihallinen lieska, nahan hehku. Virvatulten piiri sulkee meidät sisäänsä. Tiivistyttyään ihoon kiinni sammuu. 

 

Maa tunkee vahvaa tuoksua, huumaavaa, puuduttavaa. Yön usva, hämärän pehmeä käsi, leijuvat haaveet kaikkialla. Niityn lintu puhaltaa yksiääniseen pilliin. Pysähtyneinä seuraamme sumuhenkien leikkiä, jota kuun voimistuva valo kunnioittaa.

 

Ja tuo valo iskee silmiin. Murtaa mielen muurin. Repii riekaleiksi ahtaat ajatukset. Ei väsy puhdistukseen, kunnes tajunta on kuurattu. Sitten valo järjestää pidot meille. Jokaiselle jokaisen omissa syövereissä ja yhteisesti aistiemme yhteennivoumassa. Valonektaria tipahtelee, hyvyyttä. Välillä sitä loiskahtaa pärskeinä yllemme, sydäntä vasten. 

Kuu kasvaa. Kuu johtaa hurmiota. Kuu on riehamme narrikuningas. Kuu veikistelee. Suostuttelee kohtuuttomuksiin, ja me seuraamme viipyileviä kutsuja, toteutamme runsas riemuiset toiveet. 

Läähätys, vimma, harhaileva katse… Silmät näkevät muotoja, värejä, hahmoja sekaisin… maan uuvuttava tuoksu… kuun kaikkivoiva valo, jonka kautta itse taivaan kultainen kiekko osallistuu kesäyön karnevaaliin

 

Syke… rytmi… värinä… maailma kiihtyy… huimaava pyörre tempaa meidät vatkaukseensa… mehut imettyään sylkäisee pois… löysät olomme katsovat veltosti toisiaan… Olemmeko vielä olemassa… Mitä tapahtui… Onko nyt loppu… Hidas, hiljainen vetäytyminen olemattomuuteen… tuuli hengittää kosteutta…

 

Ja valo! Se tulee takaisin! Se riuhtoo! Se paiskoo! Se ei hellitä! Kuin roskat myrskyssä hierrymme, kierrymme, punoudumme aamun rakastavaan syliin…