Unessani luokseni saapui neito, haltia.
Sen uneksi mä sen tiesin, sillä valveilla
en kauneutta moista
oisi kestänyt mä milloinkaan.
Niin olennolta kysyin:
- Sä mitä minusta nyt tahdot,
oi lännen neito ihanin?
Ja lähemmäksi hengen
mä näin nyt tulevan,
niin että muodon sorjan
näin alta harson valkean
ja kastepisarat nuo kilvan
jalkojansa suutelivat -
ja askeltensa jälkiin nousi lehdokit
kesän keskiyössä tuoksuvat.
- Oi kuolevainen poika maan,
mua kumartaa nyt et saa,
sillä tähtein tomua
me kumpainenkin oomme -
on kohtaloni mulla
vain kaukaisempi lie kuin sulla.
Näin virkkoi tuo aatelinen neito,
sillä silmissäni kyyneleet hän näki,
kun kauneuttaan
mun vaikea niin oli kestää -
ja jalkoihinsa lankeemasta
vain vaivoin saattoi minut estää.
- Siis sanomasi kerro ja kuolla minun anna,
sä jalokivi maasta läntisestä,
sillä heräämistä enää kestää
en unestani tästä voisi suloisesta!
- Kerro, mikä toiveesi sun oisi, poika maan -
sen toteuttaa ehkä voisin, sillä jotain hyvää
sulle kerran, tämän yhden tehdä saan.
Tään sanoman kun kuulin, nostin kasvoni,
ja sopertavin huulin
lausuin neidolle mä toiveen syvimpäni:
- Suo siis suutasi
mun huulillani koskettaa,
suo hiustesi putousta
mun käsin hellin silittää,
niin untani en tätä koskaan
voi kuolossakaan unohtaa!
Nyt silmissä tuon neidon
näin ensi kerran kyyneleet,
kun hän mulle virkkoi
niin soivin, tummenevin äänin:
- Oi poika maan, toki suudella sua voisin,
mutta rakastavan soisi
en haltiaa sun milloinkaan,
sillä kansamme ei koskaan
saata kuolevaista rakastaa.
Sen tiesi hyvin sydämeni,
kun suuni neidon huulille mä painoin -
ja käsin värisevin
varttaan hentoista mä syleilin
ja hiustensa putousta
niin hellästi ja hiljaa hyväilin.
Luotani ei lähtenytkään neito
sinä yönä pois,
kun kuolevaisen kanssa
tahtoi maistaa rakkautta -
ja kuinka oma sydän vastustella vois,
kun sylissä on taivaan suloisuutta!
Niin aamun tullen lähti neito lausuen:
- En osaani voi enää muuttaa -
ja tahtoisikaan en -
nyt hämäryyteen riudun,
maan yöhön kalpenen.
Vain tähyillä voin maata lännen
sen kirkkauteen kaivaten,
ja haipuessain yöhön tänne
sua sydämessäin muistelen.
Niin maasta uneni hän poistui,
tuo lännen jalokivi ihanin
ja hurmani mun tuskaks vaihtui -
miks haltian mä surmasin!
Miks tuhosin tuon neidon kauneimman -
jonka muodon sorjan
näin alta harson valkean
ja kastepisaroiden kilvan
jalkojansa suutelevan -
ja askeltensa jälkiin nousseet lehdokit
nuo kesän keskiyössä tuoksuvat.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit