Yksinäisyys rakkaudessa

Joka ilta pimeys laskeutuu ylleni kuin harso, vietellen ja kuiskien korvaani, nostaen kylmyyden sieluuni, yksinäisyys on taas luonani kuin, vanha ystävä vuosien takaa, katson sinua! Mutta et huomaa miten janoan rakkauttasi, olen vierelläsi haavoittuvana ja hauraana, kyyneleet nousevat sydämeeni voimattomuuden astuessa esille edessäsi, en tiedä enään miten saisin sinut tuntemaan, niin kuin minä tunnen sinua kohtaan, antaisin tahtoni, antaisin sieluni, ettei minun tarvitse olla enään yksinäinen, ihmisen varjossa mitä rakastaa, särkyneiden majakka, yksinäisyyden jumalatar, pelasta minut sillä en jaksa enään kurottaa täältä pimeydestä, mitä jo kodiksi kutsun, kuuletko minua? Näetkö minua enään? Sanoisitko etten ole enään yksin? Jos sinä et sano! Miksi jatkaisin? Sillä kaikki mitä jaoin itsestäni oli minun elämääni ja rakkauttani, ja nyt on enään tyhjyyttä pimeyden keskellä, sillä rikoin muurini ja tein muurini palasista kodin sydämmeeni, onko se liikaa että tarvitsen sinua, onko se väärin että pyydän sua vain rakastamaan, vain tuomitsetko minut yksinäisyyteen missä särkyneet seuraavat rakkaitaan