Maaliskuussa kahlaan läpi menneitä runojani, sanoja, joista on jo aivan liian pitkä aika, pieni ikuisuus. Melkein huudan ääneen, ihmettelen, miten en enää jaksa nähdä elämää niin. Pelkään kai liikaa, että kaikki nykyinen, minun suurin onneni, katoaa sanoiksi laitettuna.
Maaliskuussa taas tajuan, miten paljon se kaikki helpottaisi, vapauttaisi hetkiksi hengityksen. Kyyneleisin silmin päätän, pää pystyssä vakuutan, että viimein tartun taas sanoihin. Annan itseni kadota niihin, löytyä sitä myötä uudelleen, ja tulla täydeksi.
Maaliskuussa katselen, miten aurinko paistaa jo kovin kirkkaasi, saa kaiken tuntumaan enemmältä. Hymyni takana tiedän, uskallan viimein uskoa todeksi sen, että suurimmistakin unelmista voi tulla totta. Kohotan kahvikupin huulilleni, tunnen elämän liikkuvan lähelläni, ja rakastan jokaista hetkeä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
