Se ainut naamio, jota ei voi vaihtaa elämän pukuhuoneessa.
Rapistuu, murtuu.
Ne ajatukset, joita kukaan muu ei omista, saa lainaan.
Hukkuvat.
Kehosi valkealla lakanalla. Mikä ennen oli tästä samasta elämästä verevä.
Vieraat ovat lapsesi kasvot.
Tiedät niiden olevan, kai.
Käykö minullekin niin?
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Pysäyttävä runo, syvällistä pohdintaa. Hienosti kirjoitettu.