Huuda mun äänellä,
usko ettei taivaassa ole kattoa,
se on vain loputon pudotus
alas
Valot vilkkuvat punaista, aina vain punaista,
niinkuin veresi,
siinä lattialla silloin joskus
sulla meni eniten sydän poikki ja palasiksi
Leikkasin peilin edessä poikatukan
hymyilin vain kasvoille jotka kohtasivat katseeni
Kyllä minä osaan unohtaa,
mutta muistan ikuisesti
senkin,
kun lupasit olla olemassa
sitten kun löydän tähdet
ehkä etsin edelleenkin
sirpaletaivaani on pienempi kuin ennen
mutta sinnekin hukkuu
sinäkin hukkuisit
mutta osaat uida
etkä usko vaikka kiljun silmät pois päästä
ja sydämen irti rinnasta ja sinut kauemmas
että ei minun sirpaletaivaassani ole tähtiä.
Selite:
Hector: Jäävalssin jälkeen
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämäkin on kaunis,
hyvin tunteikas,
paljon sisältävä.
Pidän.
(ja kiitokset kommenteistasi :))
Tämä on hyvää kerrontaa. Pidin erityisesti kohdasta 'sirpaletaivaani on pienempi kuin ennen'.
Hyvin vahvoja tunteita runossasi, paljon vihaa ja mielestäni myös pettymystä. Pidin paljon tuosta kaikesta kiljumisestaa ja poikatukan leikkaamisesta.
Leikkasin peilin edessä poikatukan hymyilin vain kasvoille jotka kohtasivat katseeni.
Tuo oli vain jotenkin niin upeasti sanottu ja sitten tuo lopetus oli mahtava, kun sirpaletavaassani ei ole tähtiä ja ja VAU, ihastuin tähän aika kovasti. ^^
Hieno runo/tarina. Koskettava ja kaunis.
ehkä toisiksi viimeinen säe oli ensimmäiseltä lauseeltaan jotenkin kliseinen, mutta silti pidän tästä todella.