Suljin oven.
Sisäpuolelle jätin haaveet, jotka ovat haihtuneet vain kuiskauksiksi.
Jätin sisälle muistot, jotka kirkuvat olemassaolollaan.
En tiedä sattuvatko enemmän muistot rakkaudesta, rauhasta ja onnesta,
vaiko muistot kivusta, pettymyksistä ja väärinkäsityksistä.
Kaiken yllä vallitsee ylitsevuotava tyhjyys.
Ulkopuolella on vain rutiini,
ihmisen kuori.
Välillä silmät katsovat kuitenkin syvemmälle.
Mutta liian usein vain halutakseen takaisin oven taakse.
Usein vieden mukanaan lisää kipua entisen seuraksi.
Kuinka voi parantua, jos rikkoutuu vain lisää yrittäessään?
Kuinka paljon täytyy kärsiä, että haluaa unohtaa kaiken?
Miten jokin niin kaunis voi muuttua pelkäksi tuskaksi?
Miksi rakastan sinua kaiken tämän jälkeenkin?
Selite:
M
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
ihana runo. :]] pistänpä suosikkeihin..
Niinpä, miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa, niin kivuliasta ja petollista :/ Hieno runo muuten :)
ihana runo. :]] pistänpä suosikkeihin..
Niinpä, miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa, niin kivuliasta ja petollista :/ Hieno runo muuten :)