Se sattuu

Räntäsade kastelee kaiken. Hän istuu natisevan puulaatikon päällä betonikuistilla kuunnellen sisältä kuuluvaa melua. Yksi ääni tivaa, mitä on tapahtunut, toinen puhuja vaatii kolmatta menemään ulos ja puhumaan nyt itseään laatikon päällä heijaavan hahmon kanssa. Hänen sielussaan kyynelet vuotavat, mutta silmissä näkyy vain odotus.

Hänen tummaksi muuttuneet silmänsä kipinöivät, tunteet roihusivat jossakin syvällä hahmon sydämessä. Viha kulki läpi lihasten, nosti kättään ja löi. Iskun palamistuotteena syntyi katumusta, epätoivoa ja raskasta vihaa itseä kohtaan. Sinä
hetkenä hän näki kumppaninsa silmissä täysin uuden maailman. Surun, epäuskon ja epätoivon maailman, jota hän ei ikinä olisi halunnut nähdä. Sielu rankaisi toista, jottei tämä tekisi samoja virheitä kuin hän. Syyllistäessään muita hän vihasi vain ja ainoastaan itseään.

"Mie oon pahoillani, lupaan etten mie enää tee niin." Kuinka varjo voi vaatia valolta sellaista, johon ei itse ole kykeneväinen? Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, joskus on helpompi ummistaa silmänsä totuudelta. Tärkeätä ei ole se, mitä muut sinusta ajattelevat vaan se, miten itse itsensä näkee.

Nyt toista halatessaan itseään hetki sitten lohdutellut sielu tunsi olevansa hieman enemmän yksin. Hän ei halua olla pianon musta kosketin, tuo epäharmoninen ja niin erilainen, jota vain harvat ymmärtävät. Hiljaisuus kertoo usein kaikista eniten, mutta jotkut sielut vain elävät äänen ja melun keskellä. "Se sattuu."