Sun hymys mä nään,
kasvot niin suloiset,
halaat mua, tunnen kuinka rakastat,
suutelet mua, tunnen sulavani,
ja yhtäkkiä otteesi irtoaa,
hymysi muuttuu peloksi,
näen kuinka loitonnut, kuinka matka välillämme kasvaa,
yritän tarttua käteesi, mutta olet jo liian kaukana,
avuttomana katson kuinka yhä kauemmas ajaudut,
katson kuinka elämäni valo pienenee,
kunnes lopulta näen vain tyhjää,
pelkkää pimeää kaikkialla,
olen peloissani, mitä tapahtui,
pimeydessä kuolema astelee luokseni sanoen,
vein rakkaan tyttöystäväsi tuon puoleiseen,
säikähdän, menen shokkiin, alan panikoida,
juoksen, juoksen kunnes jalat eivät enään kanna,
pysähdyn, kaadun maahan, mietin miksi täällä yhä olen,
miksi en pyytänyt kuolemaan viemään minuakin,
alan itkeä, itken itseni uneen,
enkä herää enään koskaan, koska menetin elämäni valon,
ja se valo olit sinä, nyt pois vain haluan kuolla,
lopettaa merkityksemättömän elämäni,
sillä ilman sua mulla ei oo elämää.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Oi, tää on tosi kaunis ja surullinen.. <3
Kiitos :DD
Runojesi lukemista helpottaisi huomattavasti jonkin sorttinen jaksotus. Mutta voimakkaista tunteista olet kirjoittanut, hyvä saada ne paperille ettei jää päähän vaivaamaan. Hyvä.
Pistää väkisinkin miettiä miltä sinusta on herättessä tuntunut. Tämä oli kaunis, ihanan skitsahtava. Ei turhan kliseinen, vaan sopivasti ihana.
Tuttu juttu tuo Painajainen, itsekin kirjoitin vähän aikaa omastani.:(
Ja niihän se on (katsoin muita sun runoja) että kilttien päälitse kävellään mennen tullen.
Kaunis runo,
huomaa ettei ole 'väkisin' kirjoitettu. Hienoa :))