Menninkäisinä metsässä
Hännän tupsut kiertyneinä toisiinsa
Käsi kädessä,
Tassutellaan kahden vihreällä mättäällä
Aurinko säteet karkailevat turkkeihimme oksien lomassa
Silmissämme heijastuu onnellisuus
Kaksi olentoa yhtenä
Metsäaukion keskellä törröttää kanto
Kävelemme sitä kohti ja istahdan
Katsoit minuun vielä kerran
Hitaasti vedit kätesi kädestäni
Viimeinen kosketus
Käänsit pääsi pois ja tallustelit metsään
Hahmosi haihtui puiden synkkiin varjoihin
Kuluu hetki, kuluu toinen
Ilta hämärtää
Sinä et ole tullut vielä takaisin
Istun ja odotan
On jo pimeää
Kylmä
Karvat turkissani nousevat pystyyn
Tupsukorvani värisevät illan viileydestä
Käperryn istumaan tiukemmin kannolla
Odotan
Sinä lähdit, mutta minä odotan.
Sade piiskaa minut märkänä kantoa vasten
Tuuli repii puiden oksia
Katkenneita risuja lentää ilmassa
Pimeys on laskeutunut metsään
Aika valuu ikuisuuteen
Vilustaa
Käperryn tiukemmin itseäni vasten
Istun ja odotan
Sinä tulet vielä
Kierrät kätesi ympärilleni
Tulee aurinko ja paiste
Kunhan odotan niin sinä tulet vielä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Oih, ehtispä lukea nää sun muutkin runot nyt heti, tämä oli niin mukava!
Tää oli outo, en sano ettenkö olisi pitänyt siitä silti, hmmm... sulla on jännä tapa kirjoittaa ^^
hyvin pysyy tunnelma, kuin olisi itse mukana.
toi loppu on aivan mahtava, mikä elämän myönteisyys!tykkäsin tosi paljon
Ihana menninkäisruno, vaikka vähän suruisaa tunnelmaa loppupuolella...toiveet hereillä kuitenkin.
ihana, sai niskakarvat pystyyn..