Hän pysyi päätöksessään vaikkakin välillä polultaan eksyen, löytäen itsensä ajattelemasta Sitä Yhtä. Pian hän kuitenkin oppi taas elämään niin kuin ennen, eikä tunnustanut vieläkin tuota poikaa ajattelevansa. Hän unohti kuinka poika oli saanut hänet hymyilemään ilman syytä. Unohti kuinka oli kerran toivonut pojan pysyvän hänen luonaan. Luuli unohtaneensa, mutta muisti sen joka kerran kun näkin edessään pojan kuvan. Usein. Joka kerta toivoi hiljaa: "Älä lähde." Joka kerta pojan nähdessään hän halusi nostaa kätensä ja pitää pojasta kiinni, kertoa kaiken.
Mutta hän tyytyi kirjoittamaan kirjeen jota ei koskaan postittaisi. Hän kertoi siinä kaiken suoraan, kaunistelematta. Siihen kirjeeseen hän sulki kaiken sen surun ja epätoivon, mikä hänen sisintään poltti. Poltti. Kun kirje oli valmis, hän halusi polttaa sen, tuhota todisteen heikkoudestaan, mutta päättikin pitää sen muistutuksena siitä kuinka välittäminen voi koskea. Hän luki sitä uudelleen ja uudelleen kyynelten pudotessa ja tahratessa musteen. Sitten hän piilotti sen paikkaan jossa ei siihen enää törmäisi, mutta tietäisi sen olevan siellä.
Poika jatkoi elämäänsä päivästä toiseen niin kuin ennenkin, tietämättömänä hänen tunteistaan, ajatuksistaan, ja niin oli hyvä. Hänkin jatkoi elämäänsä, taas uutta arpea kantaen. Tiesi olevansa tällä kertaa vain itse syyllinen siihen. Ei voinut syyttää siitä ketään, ei ainakaan poikaa. Ylpeänä päätöksestään, jonka epäili olevan vain valhetta, hän jatkoi. Tukahdutti sisällään olevan surullisen, epätoivoisen äänen joka nyt jo huusi. Hän painoi soittimensa kuulokkeet korvilleen sulkien äänen pois. Hän kuitenki tiesi että ääni huusi ettei hän ikinä tule unohtamaan poikaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
